Siirin lemppariohjelma Huvitutti-konsertin jälkeen on Titi-nalle. Mutta kaikkein mukavinta maailmassa on uiminen.
Käymme lauantaisin koko perheen voimin vauvauinnissa. Siiri laskeekin jo päiviä (tai öitä) siihen, milloin uimaan lähdetään: “Tänään on perjantai. Pitää nukkua vielä yksi yö, niin sitten mennään uimaan.”
Siiri osaa siis jo viikonpäivät, mutta järjestys tosin voi olla ihan mitä tahansa. Hämmästyttävän usein menee kuitenkin oikein – Siiri saattaa jonain aamuna ilmoittaa esim. “Nyt on keskiviikko” ja todellakin on keskiviikko. Mutta voipa olla sunnuntaikin…
No, eräänä perjantaina nukkumaanmeno oli melkoista taistelua ja saimme tytön viimein rauhoittumaan sänkyynsä muistuttamalla, että aamulla lähdetään sitten uimaan. Pitkäksi venyneen illan jälkeen unet maistuivat aamusta turhankin pitkään, joten jouduin herättelemään Siirin. Tyttö ei olisi halunnut millään herätä ja piti silmiä tiukasti kiinni kääntäen vain kylkeä sängyssä. Yhtäkkiä silmät revähtivät täysin auki, hän pomppasi pystyyn ja huudahti: “Nyt lähdetään uimaan!” Ja niin oli likka täysin hereillä.
On se vaan hurja huomata, miten tuollainen parivuotias muistaa pitkään hänelle tehdyt lupaukset (usein vähän turhankin hyvin).
June 1st, 2006 at 9.56
Ihan tosi. Meidän kuopus oppi parissa viikossa syksyllä tunnistamaan maanantain (=jumppapäivä). Isoveli lähti ensin partioon ja myöhemmin illalla oli meidän jumppa. Ja jo sunnuntaina neiti usein sanoi, että huomenna on meidän jumppa.
Tiistaiaamun perhekerhokin jäi saman tien mieleen jumpasta seuraavana päivänä.
Niin, alkuinnostuksessa neiti kyllä sanoi jo heti tiistaiaamuna, että huomenna mennään jumppaan ja sitä jatkui joka päivä monta kertaa koko viikon ajan, mutta yllättävän nopsasti (silloin parivuotias) oppi tunnistamaan sen oikean jumppapäivän.
Juu, ja ne lupaukset!
Pitää kyllä varoa, mitä lupauksia sustaan päästää, ne joutuu takuuvarmasti lunastamaan…. 🙂
June 1st, 2006 at 11.20
Kiitos, Helminalle, kommentistasi. Ihanaa, kun joku jaksaa ja viitsii kirjoitella jotain näihin lapsijuttuihinkin liittyen. Olisi kiva kuulla paljon enemmänkin muiden samankaltaisia kokemuksia ja lasten lausahduksia. Niistä tulee niin hyvälle tuulelle 😀 Kiitos vielä!
June 1st, 2006 at 13.11
*punastellen* Minä kyllä luen aktiivisesti blogiasi enkä varmaan ole juuri kommentoinut. Mielenkiinnolla luen myös nämä lasten suusta -jutu vaikka omat ovatkin jo “isoja” (7 ja 11 v.). Tulee ihan mieleen heidän taaperoikänsä. Mm. poika huusi puutarhassa serkkuni luona naama punaisena n. 4 vuotiaana isälleen TÄÄ TUNNE !! Ja moneen kertaan koska mieheni ei ymmärtänyt ennen kuin poika tuli luokse ja kysyi että miksei isä tullut kun hän huusi että tuu tänne…. ;0) Kilpikonna oli pinnikonna jne.
Näistä todellakin tulee hyvälle mielelle !
June 1st, 2006 at 13.34
Marika, ei tarvitse punastella. Eihän täällä toki mitään kommentointipakkoa tai -vaatimusta ole. Mutta kaikki kommentit otetaan avosylin vastaan 🙂
Ihmisillä on varmasti todella sykähdyttäviä lapsijuttuja kerrottavanaan, joten olisi todella upeaa ja arvokasta, jos niitä voisi jakaa muillekin – vaikkapa sitten täällä blogini kommenteissa, jos ei muuten 😉
Siisillä oli vielä jokunen aika sitten vähän sama juttu, että kirjaimet vaihtoivat paikkaa. Esim, kun joku tippui, hän ilmoitti: putti! (siis tippu).
June 2nd, 2006 at 11.09
Ei ole lapsia 🙂 , mutta sujuvasti luen näitä Siirin ja muitten lasten lausahduksia. Nehän on ihan parhaita monenakin päivänä.
Ja onko jotenki liikuttavampaa joskus kuulla, kun jossain liukumäessä pikku tenava huutaa “uudestaan, uudestaan!”, kun se dee tulee niin vahvana 🙂
Kiva, kun jaksat kirjata niitä juttuja ylös!
June 2nd, 2006 at 11.27
Hih, no minäpä jatkan sitten vielä :P.
Minusta on kyllä aivan uskomatonta, miten nopeasti lapset oppii esimerkiksi kieliä.
Yritäpäs puhua ruotsiksi tai enkuksi jotain salaisuuksia tai suunnitelmia, niin pitää kyllä puhua jutut tosi kiertoilmauksilla.
Ei meillä ainakaan voi sanoa ice cream tai glass.
Kuopuskin kysyy heti niin tietävän näköisenä että ai, saadaanks me vai jätskiä?!
Oikeasti lasten suusta kuulee niiiiin hauskoja juttuja, meillä on isäntä myös ahkerasti kirjoitellut niitä noihin vauvakirjoihin. Välillä nauretaan kippurassa, kun luetaan niitä. ja ne kuitenkin unohtuu äkkiä, jos ei laita muistiin.
Ehkä omia lapsijuttuja ei viitsi kirjoittaa (jos ei ole tämmöinen lörppö meikäläinen :D), koska täällä blogissa ollaan tavallaan toisten omilla alueilla. Mutta mää lupaan tulla lörpöttelemään joskus :D.
June 2nd, 2006 at 12.02
Niin, voihan se tosiaan olla niinkin, että ei haluta ikään kuin astua toisen varpaille kertomalla omia juttuja. No, minä en ainakaa pahastu, päinvastoin. Eihän tämä mitään kilpalaulantaa ole, vaan hauskojen juttujen jakamista ja hyvän tuulen levittämistä ympärille. 😀
Tinka ja muutkin lapsettomat ovat tervetulleita kommentoimaan vaikkapa omia lapsuusjuttujaan – tai vaikka vain moikkaamaan.
Mutta edelleen haluan painottaa, että en tosiaankaan millään muotoa velvoita kommentoimaan, jos ei mieleen tule mitään sanottavaa. Ihan yhtälailla saa silti jatkaa lueskelua. 🙂
Helminalle, tuu vaan lörpöttelemään aina ku siltä tuntuu! 😉
June 3rd, 2006 at 0.07
Näitä teidän juttuja lueskellessa voisi melkein luulla, että pidätte lapsia vähämielisinä.
June 3rd, 2006 at 10.54
Piparkakkupoika: Ikävää, että näet asian noin. Kuulisin hyvin mielelläni perusteluja näkemyksellesi.
Blogini tarkoitus on kirjata ylös omien lasteni kasvua ja oivalluksia. Mukaan mahtuu hassuja lausahduksia, kun lapset tekevät maailman tilasta omia päätelmiään.
Pakko myöntää, että hämmästyn jatkuvasti siitä, miten valtavan määrän asioita lapsi oppii päivittäin. Ihailen suuresti tätä ominaisuutta. Mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, että aliarvioisin lapsiani saati, että pitäisin heitä vähämielisinä. Lapsen kasvu vain ON niin ihmeellinen asia. Järjen tasolla tiedän lasten(i) osaavan ja tietävän vieläkin enemmän, silti ihmettelen.
Tuollainen asioiden omaksumiskyky (esim. sanavaraston laajentuminen) ja luomiskyky (esim. omien sanojen keksiminen asioille) on suorastaan kadehdittavaa – jos aikuinen pystyisi samaan, mitä sitä voisikaan ihminen keksiä ja tehdä!
June 3rd, 2006 at 20.39
Minäkin luen näitä juttuja mielenkiinnolla, vaikkei omia lapsia vielä olekaan, eikä varmaan ihan lähiaikoina tule. (Vauvakuume joskus toisin vaivaa.. :)). Piristää päivää kuitenkin kummasti lukea tällaisia juttuja! 🙂
December 22nd, 2006 at 13.39
Voi hyvä ihme että repesin :’D!! Tuo Marikan nelivuotiaan melodraama puutarhassa, “TÄÄ TUNNE!”… piristi viimestä työpäivää ennen joululomaa, tackar och bockar! Ja hyvät joulut kaikille, jos kukaan muu lukee näitä vanhoja 🙂