Mieheni laittoi lapset nukkumaan ja minä olin takapihalla kastelemassa kukkia sillä välin. Kolistelin tietysti sopivasti lastenhuoneen ikkunan takana… Kun tulin sisälle, Siirillä oli selkeästi pientä eroahdistusta, koskapa hän koko ajan kävi oveltansa kurkistelemassa ja varmistelemassa, että olemme yhä paikalla. (Tämä on hyvin yleistä nykyään, toivottavasti tuo varmisteluvaihe menee pian ohi.)

Koetin puhella Siirille rauhallisesti ja kerroin, että en ole lähdössä enää ulos enkä mihinkään muuallekaan vaan olen koko ajan kotona ja ihan lähellä. En kuitenkaan kohta enää saanut suunvuoroa, kun Siiri alkoi suoltamaan ajatuksen virralla teksiä:

“Et lähe sinne mihinkään. *heristää sormea* Et lähe sinne ulos, etkä mihinkään hakkaamaan. Et hakkaa yhtään mitään. Tikka hakkaa, hakkaa hikkaa. (Kirsi Kunnaksen runosta.) Tikka vaan siellä ulkona hakkaa. Sitä tikkaa ei voi silittää. Jos sitä silittää, niin tikalle tulee pipi. Kyllä tikkaa voi silittää, se on pehmeä. Voiko sitä tikkaa silittää?”

“Ei tikkaa voi silittää”, sain viimein sanaseni väliin.

“Ethän sinä lähde mihinkään? Isikään ei lähde mihinkään”, nousi huoli jälleen esiin.

“Minä en varmasti mene minnekään. Isi menee pelaamaan golfia ja tulee sitten kotiin nukkumaan. Sinä näet isin sitten aamulla, ” yritin lohdutella, kun tytön puhetulva taas pääsi valloilleen:

“Niin, sitten aamulla mää nään isin. Iskä menee pelaamaan sitä golffia. Sää et mee pelaamaan golffia. Sulla ei oo sitä golffipalloa. Mullakaan ei oo sitä valkoista palloa täällä. Mulla on vaan tuo iso pallo täällä kotissa. Sulla ei oo luistelimiakaan, eikä mullakaan oo luistelimia. Tässä on mun ovi, mää nään sen. Missä sun ovi on? Se on tuolla kaukana. Mää en nää sitä. Nääksää silmät? Mää en nää silmiä. Mulla on Topiaksen sukat jalassa.”

Kun puhetulva ei näyttänyt laantuvan ollenkaan päätin lopettaa kuuntelemisen ja kantaa umpiväsyneen tytön ovenraosta sänkyynsä. Pari tuutulaulua sai lopulta vilkkaan mielikuvituksen rauhoittumaan hetkeksi ja Nukkumatti uskalsi tulla heittämään unihiekkansa.

(Todellisuudessa tekstiä tuli vähintään tuplasti enemmän, mutta olisi pitänyt olla nauhuri mukana, jotta kaiken saisi ylös.)

Edit: Pirkko lähetti minulle paketin ja tänään se oli postilaatikossa. Hyvä, että maltoin tuoda paketin sisälle asti ennen avaamista… Sisällä oli hänen itsensä karstaamaa suomenlampaan villaa keräämisvalmiina. Nyt vaan pitää alkaa tavata noita kehruuoppaita, että saisi isäni tekemän värttinän tehokäyttöön. Ihan mahanpohjassa kipristelee, kun olen niin innoissani. Kiitos Pirkko! Ja kiitos Isi!

This entry was posted on Monday, July 24th, 2006 at 10.38 and is filed under Käsityöt, Kehrättyä, Lasten suusta. You can follow any responses to this entry through the RSS 2.0 feed. You can leave a response, or trackback from your own site.