Opinnoissa alkoi juuri teknisen työn jakso, jonka puitteissa on meneillään verkkokeskustelu. Siinä pohdimme muun muassa, mikä käsityönopetuksessa mättää.
Olen blogimaailmassa törmännyt todella moneen, jotka ovat vasta hiljakkoin löytäneet käsityöt (yleensä neulomisen). Koulukäsityöt ovat vieneet kaiken innon ja tehneet neulomisesta vihon viimeistä pakkopullaa. Aikuisiällä moni on kaikesta huolimatta uskaltautunut tarttumaan puikkoihin ja lankaan, onnistuneet ja jääneet koukkun. Neulominen onkin kivaa, rentouttavaa, terapeuttista, luovaa.
En epäile hetkeäkään, etteikö sama asenne olisi ollut saavutettavissa jo kouluaikoina, jos vain opetus olisi ollut edes himppusen verran toisenlaista.
Itselläni on aika vankka näkemys siitä, miten käsityötunnit olisivat innostavampia. Mutta ennen kuin alan vaahdota siitä enempää, haluaisin kuulla Sinun näkemyksesi olitpa käsityönharrastaja tai -vihaaja, mies tai nainen.
Kerro tarinasi! Miksi koulukäsityö (ts/tn) oli niin kamalaa? Mitä pitäisi tehdä toisin? Mitä olisit halunnut tehdä tunneilla ja miksi se ei onnistunut? Mikä on saanut sinut (takaisin) käsityöharrastuksen pariin? Miksi et enää ikunakuunapäivänä tee mitään käsityötä? Kaikki vähänkin aihepiiriä sivuavat kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita!
March 24th, 2007 at 2.32
No juuri näitä asioita olen viime aikoina pohdiskellut!
En lapsena jaksanut innostua mistään, missä en onnistunut. Neulominen oli minulle turhan haastavaa ja pitkiä hermoja vaativaa, etenkin kun saadakseen jatkuviin ongelmiin vastauksen, piti jonottaa ikuisuus. Käsityönopettaja ja minä emme tainneet puhua samaa kieltä, kun koskaan en osannut toimia neuvojen mukaan.
Nyt tämän talven aikana, 18 vuotiaana olen löytänyt neulomisen. Koskaan en ole tehnyt edes tumppua loppuun, niin paljon olen sitä inhonnut. Osasyynä innostukseen ovat olleet blogit ja olen todennut neulomisen parhaaksi stresinpoistajaksi aikoihin.
Minun ratkaisu käsityötuntien mielekkyyteen olisi tehtävien töiden muuttaminen. Itse aloittelin tekemällä kaulahuivin paksusta langasta paksuilla puikoilla. Työ sujui jouuisasti ja näin oli palkitsevaa. Seuraavaksi siirryin lapasten tekoon. Hemmetti mitä näpertämistä, äskimistä ja puhkimista. Puikot ovat ihan liian ohuet ja neulos niin tiukkaa, että natisee. Ei ihme ettei ala-asteella kiinnostanu! Miksi ensimmäisenä kunnollisena neuletyönä pitääkin tehdä juuri lapaste tai sukat? En ymmärrä. Minun lapaset ovat edelleen kesken, tai siis toinen niistä on tekemättä.
Ompelemiseen ja ompelukoneen käyttöön en ole vieläkään löytänyt motivaatiota. Siihyen tarvisin luultavasti jo jonkun muun apua. Terkkuja kässän opelle!
March 24th, 2007 at 6.44
No jos opettaja liikaa puutui tekniikkaan eikä tulokseen. ( esim. pidän virkkuukoukkua ihan eri lailla, mutta jälkeä tulee) . Ja kyllä se oli opettajan tapa ottaa lellikkejä joka ratkaisi sen että yläasteella valinnainen oli kotitalous.
March 24th, 2007 at 9.07
Tää on kyllä aika kaukaista käsityönopetteluaikaa- Kävin tyttölyseoa ja käsitöitä oli kolme tuntia viikossa yhteen pötköön. Työt olivat kaikille samat, perusaiheita, mutta tunneilla yksi vuorollaan luki kirjaa ääneen. Luokassa oli hiljaista ja opettaja opasti ja kävi hiljaa jokaisen luona jos oli ongelma.
Kirjat olivat tuttuja tyttökirjoja Annaa ja Seljaa ja Runotyttöä, ne muistan.
Silti opetus oli niin tehokasta, että vieläkin muistan jonkun pellavatyynyliinan reikäompeleen.
Sitten toinen opetus aika oli kansanopistoajan käsityökerho, radiosta tuli Metsäradio.. vieläkin kuuntelen mieluummin kuin katselen kun teen käsitöitä.
Tytär taas sai ikuisen vastenmielisyyden kaikkeen mitä koulussa oli opetettu, mutta hän löysi helmet ja batiikin…
March 24th, 2007 at 9.14
Tästä jutusta tulisi pitkä, mutta yritän lyhyesti. Pääosin minulla mätti 80-l lopulla/90-l alussa opettajan asenne. Hänellä oli selkeät suosikit ja niiden joukkoon et välttämättä päässyt vaikka olisit jotain osannutkin. Apua sait odottaa kunnes suosikit olivat omansa saaneet ja jos menit sillä aikaa kysymään joltain muulta ja jatkanut vaikka oikeinkin sait haukut. Kotona osin tehtyjä lapasiani opettaja mm. väitti äitini (joka ei tee käsitöitä) tekemiksi, koska olivat liian siistit minun tekemikseni. Mieleen ei kai tullut, että taitoni voisivat kehittyä. Ja rangaistukseksi erilaisista asioista, kuten luovista ratkaisuista (ei ok) tai jutustelusta (ihan ok) jäit poimimaan välitunniksi nupineuloja lattialta. Lopetin käsitöissä heti kun pystyin. Onneksi äitini puuttui tilanteeseen ja ilmoitti minut kaupungin kuluttajaviraston nuorille suunnatulle ompelukurssille. Sieltä saimme kaverini kanssa onnistumisen kokemuksia ja jatkoimme harrastusta kotona. Mutaman vuode päästä uskalsin tarttua uudelleen puikkoihinkin, eikä siltä tieltä ole enää ollut paluuta.
March 24th, 2007 at 10.08
Minä olen aina ollut innostunut käsitöistä, mikään koulutyö tai käsityönopettaja ei ole koskaan saanut sitä innostusta hälvenemään. En oikeastaan koskaan ollut ylpeä töistä, joita koulussa tehtiin. Poikkeuksena olivat elämäni ensimmäiset lapaset ja villasukat. Olivat muuten ainoat villasukat, jotka olen koskaan tehnyt. Ja ovat käytössä edelleenkin. Puhkikuluneina ja nuhjuisina, mutta käytössä, sillä toisia ei ole enkä usko osaavani tehdäkään. No, aiheeseen..
Minä olin aivan alimmilla luokilla (1-3lk) pienessä koulussa, jossa oltiin puolet lukukaudesta tekstiilitöissä ja puolet teknisissä. Vihasin teknistä työtä, sillä (mies)opettaja kohteli tyttöjä alentavasti ja tehtävät työt olivat vähintäänkin epäkäytännöllisiä. Joskin äitini käyttää edelleenkin tekemääni käsipeiliä ja nostaa pääsiäisenä tekemäni kukkokoristeen ikkunalaudalleen.. En ymmärrä miksi. Keplottelin itseni kokonaan tekstiilipuolelle vetoamalla (olemattomaan) astmaan 😀 Lapset siis ovat kekseliäitä mikäli jostain eivät pidä. Tekstiilitöistä en ensimmäisiltä luokilta muista juuri mitään.. Olettaen että työt olivat pieniä ja lähinnä opettivat ne perustekniikat.. Varsinaiset työt alkoivat neljännellä luokalla. Samalla siirryin isompaan kouluun, jossa valittiin joko tai tekstiilin ja teknisen välillä.
Minua ärsytti suunnattomasti se, ettei opetussuunnitelmaan mahdutettu valinnan vapautta! Opettaja sanoi, että nyt tehdään säärystimet ja nehän sitten tehtiin. Sain kaiken lisäksi numeron alennuksen, kun viskasin työn nurkkaan ja päästin suustani voimasanan. Virheitä tuli kamalasti vain siksi, että työ oli täysin aivoton! Valmistuttuaan säärystimillä oli kuitenkin paljon käyttöä.. Ompelemista aloin vihaamaan ala-asteella. Siis ompelukoneella ompelemista. Teimme niin ällöttäviä vaatteita (jos niitä vaatteiksi voi sanoa), ettei niitä tullut käytettyä kertaakaan! Kuka muka käyttäisi ikivanhasta kukkaisesta lakanakankaasta tehtyä housuhametta! Eikä saanut todellakaan valita edes kahden vaihtoehdon väliltä.. Piti tehdä ruma housuhame, that’s it. Mallikin oli valittu valmiiksi. Minun mielestäni ala-asteelainen osaa varmasti jo valita kuvien perusteella, mikä malli olisi hänen mieleensä. Jos ei täydellisesti niin ainakin paremmin kuin opettaja!
Minulle on jäänyt kammo ompelukonetta kohtaan. Tuntuu, että sen aikaiset työt olivat niin typeriä, että niitä vihasi jo ompeluvaiheessa. Virheet kasvoivat, mikä rokotti numeroa. Epävarmuus omasta ompelukoneen käytöstä on jäänyt kummittelemaan niin, etten uskalla itse ommella edes verhoja. Lykkään kaikki ompelutyöt äidilleni (sikäli vaikeaa, kun äitini asuu 300 kilometrin päässä) ja odotan mieluummin verhojani vaikka kolme viikkoa, kuin ompelen ne itse. Tosin ei minulla ole ompelukonettakaan.. Vielä. Viikon päästä saattaa ollakin. Olen vakaasti päättänyt rakastua omaan koneeseeni ja omiin ompelutaitoihini. HARJOITELLA! Nyt kun yksikään sota-ajan mummo ei ole huohottamassa niskaan ja huutamassa, että “Ratko tuo sauma! Teit väärin!”
Saiko tästä mitään selvää? Minä olisin halunnut valinnan vapautta tekstiilitöihin. Rauhallista opetusta, ei valmiita vastauksia vaan velvollisuutta pohtia ongelmaa itse. Jos ei jaksanut pohtia itse, opettajan ei olisi pitänyt itse korjata ongelmaa samantien vaan antaa oppilaan huilata hetken. Ei niin kiire ole, että työtä on tehtävä väkisin! Ajattelutauko olisi antanut uutta voimaa kohdata työ vaikeuksineen. (Esimerkkinä olkoon se, kuinka heitin säärystimentekeleen nurkkaan kiroten.)
Minä neuloin silloinkin kotona. Neulon edelleenkin. Toki neulomiseni on hieman kausiluonteista, joskus tulee monenkin vuoden antiaktiivinen aika, mutta rakastan neulomista joka tapauksessa. Ainoa kummitus on tuo ompelukone.. Toivottavasti et ole jo nukahtanut tätä lukiessasi 😀
March 24th, 2007 at 10.29
Olen aina tykänny käsitöistä, joten koululla ei siihen oli ollut paljoa vaikutusta. Muistan kuitenkin, että tekstiilitöissä ärsytti se, että jos halusin tehdä ihan tavallisen lapasen ilman kuvioita tai mitään, niin opettajalle se ei oikein kelvannut. Opettaja tiesi, että tykkään ja osaan tehdä, joten olisi koulussakin sitten pitänyt tehdä monimutkaisia juttuja. Joskus vaan ne tavalliset harmaat lapaset ovat nätit ilman mitään krumeluureja.
Ala-asteen (1.-4. luokka) opettaja epäonnistui täysin virkkauksen opettamisessa, joka oli ihan kamalaa. En erottanu missä seuraava silmukka oli tai mistä koukku pitäisi pujottaa. Kesäloman aikana opettelin kuitenkin itse virkkaamaan jostain Mary Oljen kirjasta ja sen jälkeen pitsiliinoja syntyi liukuhihnalta. Samainen opettaja sitten ihmetteli ala-asteen viimeisillä luokilla toisen käsityönopettajan alaisuudessa tekemääni pitsiliinaa ja joutu ihan kysymään, että olenko oikeasti sen tehny.
Puukäsitöissä mulla oli kiva opettaja, kamala opettaja ja neutraali opettaja. Kiva opettaja kannusti ja teki kaikesta mielenkiintoista. Kamala opettaja luki aamulla ennen tuntien alkua raamattua ja oli tuntien aikana jotenki etäinen, ankara ja tuomitseva. Ei tehnyt mieli kysyä apua.
Hyvä käsityönopettaja vaatii lahjakkailta oppilailta hieman enemmän, mutta ei pakota tekemään monimutkaista jos oppilas ei itse halua. Ketään ei pidetä lellikkinä ja annetaan valinnanvapautta.
March 24th, 2007 at 11.17
Koulukäsitöistä ei ole jäänyt mitään kammoa, mutta se ei ollut lempiaineenikaan. Lapsena tuntui, että se, mitä osaa tehdä, on mukavaa. Niin yksinkertaista se oli. Ehkä siis ensimmäisen koulukäsityön pitäisi olla niin helppo, että varmasti jokainen osaa sen tehdä ja kaikkia olisi kehuttava tasapuolisesti, ei ketään erikseen. Eikä varsinkaan moittia ketään, silloin vasta kammo kasvaa.
Meillä kuului ala-asteella opetukseen myös puutyöt. Jostain syystä sitä kuitenkin pidettiin enemmän poikien juttuna, joten tuntui, että tytöt ovat vaan siellä sen vuoksi, että se kuuluu opetussuunnitelmaan. Minä kiinnostuin kyllä tosissaan puutöistä ja olisin jopa halunnut jatkaa niiden tekemistä, mutta siihen ei ollut mahdollisuutta. Toivottavasti tänä päivänä asia on toisin. Ei ole erikseen tyttöjen töitä, eikä poikien töitä.
Ala-asteella opetellaan perusteet ja yläasteella voi jo irrotella omalla luovuudella. Se pitäisi sallia. Tuntui, että yläasteella ei annettu tarpeeksi valinnanvapautta. Oma-aloitteista suunnittelua voisi kannustaa. Muutenkin opetus olisi voinut olla kannustavampaa.
Varsinaisesti aloitin käsitöiden tekemisen vasta 4 vuotta sitten, kun minusta tuli ulkomaille muuton seurauksena kotirouva. Tekemisen puute pisti tekemään käsitöitä ja huomasin, miten terapeuttista se on. Aika kuluu kuin siivillä, saa leikitellä omalla luovuudella, ei ole aikarajaa, ei mitään epäonnistumisen pelkoa. Epäonnitusminen sallitaan, työn voi purkaa tai heittää pois. Töillä voi ilahduttaa (tai vihastuttaa) muitakin tai ne voi piilottaa omaan komeroon, jos siltä tuntuu. Rajatonta, kehittävää, aina on jotain uutta opittavaa. Täydellinen vapaus toimia juuri niinkuin itse haluaa.
Koulukäsitöistä tietysti puuttuvat lähes kaikki nuo em. ominaisuudet, joten ei ihme, jos maistuu puulta. Myönnettäköön, että täydellinen vapaus on sula mahdottomuus koulussa. Se tarkoittaisi yhtä kuin kaaos ja hallitsemattomuus. Mutta hivenen voisi oppilailta kysellä, mitä haluaisi tehdä ja miten sen toteuttaa, olla kannustava, ei moittia, antaa riittävästi inspiroivia esimerkkejä jne.
March 24th, 2007 at 11.30
Minä tykkäsin kyllä käsitöistä paljon, ja olisin varmasti hurahtanut jo teininä. Mutta meidän opettaja/t ei koskaan oikein opettaneet, en muista että kirjoneuleista olisi koskaan ollut puhetta, mutta luokalla oli pari tyttöä jotka tekivät hienoja kaulaliinoja missä luki oma nimi ym, ja opettaja palvoi maata näiden tyttöjen alla. Ei muiden pikku nyherrykset kiinnostaneet.
Mun mielestä koulukäsityöy on liian ohjattuja; pakotetaan tekemään sukkaa ja pannulappua ym. Pitäisi osata esittää asia niin, että nuori tajuaa mitä kaikkea voi käsin tehdä. Että itse voi tehdä muutakin kuin nukkavieruja juttuja, tai että itse voi tehdä samanlaiset tumput kuin kaupastakin löytyy. Ja että on olemassa muitakin tapoja kuin se yksi kantapää tms. Lisää vapautta tekemiseen, eikö olisi parempi että kaikki tekee yhden onnistuneen minkätahansa työn, kuin että itku kurkussa väännetään epäonninen sukka.
Vaikka mä olin aika hyvä käsitöissä, en koskaan jaksanut tehdä mitään loppuun saakka, koska mitään kannustusta tai kehuja, edes moitteita, ei koskaan tullut. Mut jännä että silti mulle jäi fiilis, että osaan kyllä jos vaan haluan. Ja myöhemmin tuli sit se halukin :D.
March 24th, 2007 at 11.45
Minulla ei varsinaisesti ole mitään traumoja peruskoulukässästä ja olen ehkä liian kiltti ja kuuliainen kokeakseni itseäni millään tavalla väärin ymmärretyksi tai kaltoin kohdelluksi. Minusta kässä ja käsitöiden tekeminen oli koulussakin ihan kivaa. Ei meidän kässäopet nyt mitään ihan kauheita olleet mutta ei nyt mitään maailman loistavimpiakaan opettajia.
Mutta se, mitä olisin toivonut peruskoulun käsitöistä jäävän korvan taakse, olis sellanen tietynlainen “itse tehdyn arvostus”. Meillä kässässä tehdyt työt olivat aika kaukana ala-aste- tai yläasteikäisen maailmasta: röyhelöisiä housuhameita, sipulipusseja ja pöytäliinoja. Lopputulokset muistuttivat parhaimmillaankin vaippapöksyjä, melonien säilytykseen sopiva verkkoa ja syheröistä tiskirättiä, koska tuollaisissa töissä ainoa motivaattori on saada se valmiiksi ja ehkäpä vielä kunniallisesti. Ja tuollaisia töitä nyhertäessä ei ehkä ekana tule mieleen, että jotain itse tehtyä voisi jopa joskus itsekin käyttää – ja vieläpä olla ylpeä tekeleestään. Kivoimmat työt koulussa olivat esim. ystävännauhoja, itse suunniteltuja villasukkia ja muita asusteita, joita ilkesi oikeastikin käyttää ja jotka olivat senikäisen mielestä in.
Eli tässäpä haaste opettajille: tartteis osata vähän haistella lasten ja nuorten trendejä ja soveltaa niitä sitten opetusohjelmaan, jotta lopputulokset olisivat kivoja, hyödyllisiin ja monipuolisia.
Tässä vielä viime keväänä kirjoittamani blogistelu aihetta liipaten:
http://kjunna.blogspot.com/2006/06/vanhoja-ja-tosi-vanhoja-tekeleit.html
March 24th, 2007 at 12.05
Ykkösestä neloseen olin ihanan pienessä koulussa, jossa pidin käsitöistä: tunnelam oli lämmin, jutteleminen oli okie, opettaja oli “kaveri”. Sitten menin hieman isompaan kouluun 5-6 luokille… Siellä kohdalleni sattui maailman kamalin käsityönopettaja. Hän oli kitkerä, vanha nainen, jolle tuotti suunnatonta mielihyvää purattaa tekeleitämme. “Sillisalaattia” sanoi hän ja repäisi puikot irti. Vihasin sitä naista jo silloin sydämeni pohjasta, ja teen niin edelleen. Muutama hänen koottuja kommenttejaan: “en minä nyt voi auttaa, minun työaika on lopussa” (tuntia jäljellä lähes 10 minuuttia. Itkin koko matkan kotiin, vein työn äidille jolla meni kaksi minuuttia silmukoiden poimimiseen), “ei tämmöinen kelpaa” (peukalonkohdan silmukat poimittu apulangalle eikä hakaneulaan). Hän myös mm. pakotti kaverini purkamaan kantapään, jonka hän oli tehnyt kotona, koska se oli vääränlainen. Eli siis vahvistettu ruutuina eikä raitoina… En osaa oikein selittää.
Kuitenkaan tuo nainen ei onnitunut tappamaan innostustani, joka sai vahvistusta kotoa ja mummolasta. Ylä-asteella sain opettajan, joka oli suhteeni välinpitämätön, koska en tarvinnut hänen apuaan. Silloin sain luoda vapaasti, ja kahdeksannella neuloin ensimmäisne villatakkini, joka on yhä käytössä.
March 24th, 2007 at 13.21
Olen aina ollut ahkera askartelija ja tehnyt pienestä pitäen siistiä jälkeä, mutta käsityöt! Ne olivat, erityisesti neulominen, jotenkin teknisesti aivan liian vaikeita. Sukkapuikot putoilivat lattialle, klingkling ja villa vanuttui haisevaksi huovaksi hikisissä pikkusormissa. Olin hidas ja surkea. Virkkaaminen sujui paljon paremmin.
Inhosin villalankaa, se kutitti enkä koskaan käyttänyt mitään villaista lapsena, joten villasukkien teko oli tuskaa. Äiti ne sitten kutoi kotona ja vein ne pelokkaana opettajalle nähtäväksi. En epäile ollenkaan, etteikö opettaja tiennyt, mutta antoi armon käydä oikeudesta. Voit kuvitella, että muistan kiitollisuudella.
En voi moittia opettajia, joilla useammalla oli kertomansa mukaan ikäviä muistoja omista käsityöopettajistaan, ja tästä viisastuneena suhtautuivat yleensä ihan mukavasti tumpeloihin.
Ompelukonettakin taisin lähinnä pelätä, eikä koskaan ollut aikaa tehdä mitään kunnolla loppuun. Ensin suunniteltiin tuntikausia kirjontaa essun taskuun ja sitten saatiin kuviollinen kangas, johon ei voinutkaan kirjailla.
Koulun jälkeen aloin ommella käsityölehtien innostamana ja neuloa aloin muutama vuosi sitten. Vieläkin katson hämmästyneenä vaikka vain puoli vuotta sitten tehtyä neuletta, että miten ihmeessä olen osannut tehdä sen. En epäile, ettenkö oppisi ydinfysiikkaa, mutta minun on vaikea uskoa, että osaan kaventaa ja lisätä silmukoita. Sukkaa en ole suostunut kutomaan. Ehkä vielä joskus mummoikäisenä.
Nämä muistelut ovat 70-luvulta, mutta jo lukiossa katselin peruskoulun käsityönäyttelyä ja mietin, miksei meidän aikana tehty mitään noin käyttökelpoista päälläpidettävää. Omia tekeleitäni olivat essu, taiteilijatakki, neulottu baskerilippis, joita en olisi ikimaailmassa suostunut pukemaan päälleni.
Vielä yksi käsityötrauma: koulussa piti aina(!) käyttää sormustinta käsin ommeltaessa. Arvaa käytänkö nykyisin? Ja käsinkirjonta on ollut vuosia suuri huvini..
March 24th, 2007 at 13.30
Ala-asteella tykkäsin käsitöistä tosi paljon. Olin hyvä, opettaja oli kannustava ja antoi minun tehdä vaativampia töitä (tosin välillä joutui kyllä anomaan ja pyytelemään kauan ennenkuin sain tehdä mitä halusin mm. yksi melkoisen iso ristipistoliina kun muut tekivät mehiläisen).
Yläasteella opettaja oli Unkarihullu. Jos et ollut yhtä innostunut Unkarista, ei mielipiteelläsi ollut mitään väliä. Ysin sain ja hyvin tein kaikki työni, mutta opettaja selvästi piti minua tylsänä eikä tykännyt värivalinnoistani tms. En valinnut käsitöitä kasille ja ysille, vaan otin konekirjoituksen (josta on ollut kyllä hyötyä) ja ranskan (josta tuli minulle ammatti).
Luulenpa, että tuon yläasteen opettajan (Marla) kanssa meillä ei vain kertakaikkiaan sielut synkanneet. En ollut hänen mielestään tarpeeksi luova, vaan tykkäsin tehdä ohjeiden mukaan. Tosin hän myönsi, että osasin tehdä hyvin. Hän opetti myöhemmin lukiossa minulle myös yhden kurssin kuvista ja se oli ihan samanlaista takkuamista, tosin siellä minä en oikeasti osannut piirtää. Mutta tein tunnollisen hikipinkokoululaisen tapaan kaiken viimeiseen asti huolellisesti.
March 24th, 2007 at 16.56
Ala-asteella käsityön opettaja oli kauhean vanha, oli opettanut jo yhden kaverini äitiä. Kaikki piti tehdä niinkuin hän sanoi, eikä omaa mielikuvitusta saanut käyttää. Yhden asian muistan kyllä kivana, poppanan tekemisen. Sen tein kuudennella ja oli huippukivaa. Se poppana on vieläkin tallessa, istuu mikron päällä keittiössä (se on sen verran pieni).
Yläasteen opettaja ei sen parempi ollut, ehkä vähän sai jo käyttää omaa mielikuvitusta. Tosin meillä oli huovutusta ja minutkin siihen pakotettiin, vaikka olen allerginen villalle. Ala-astella sentään sain kutoa akryylilangasta. Myös yläasteen sukat piti kutoa villasta, niitä en saanut koskaan valmiiksi.
Yläasteella kuitenkin erinäisten sattumusten seurauksena pääsin pienelle käsityöpainoitteiselle erityisluokalle. Siellä oli ihan hirveän kivaa, tein toisen poppanan (joka on olohuoneen pöydällä nykyään), opettelin ompelemaan ompelukoneella kunnolla, mutta siltikään en oikein saanut kudottua mitään.
Ammatillisessa koulutuksessa solukämppikseni opetti minut kutomaan! Siitä lähtien olen aina välillä tehnyt sitä sun tätä, mutta tässä tämän vuoden alussa olen alkanut kutomaan enemmän ja isompia asioita. Ja kivaahan se on ollut. Olisi varmaan ollut ihan mukavaa opetella jo koulussa kutomaan kunnolla, olisi ehkä säästynyt muutamilta virheiltä, jos olisi ollut toinen ihminen vieressä opettamassa.
March 24th, 2007 at 18.10
Hei! Minulla on suht hyviä muistoja käsitöistä, mutta nyt kun seuraan oman ala-asteikäisen tyttäreni käsityötuntipäiviä, niin surku tulee. Tyttö itkee joka keskiviikkoaamu, ettei halua kouluun. Kun lopulta sain syyn selville, miksi näin, niin alta paljastui oppimisvaikeus joka kohdistuu myös käsitöihin. Eli lapsi ei osaa tulkita kirjallisia ohjeita ja soveltaa niitä, ja opettaja ei opeta “selvällä suomenkielellä” ja muutenkin antaa liian vähän aikaa lapselle. Otin käsityöopettajaan yhteyttä, ja selvisi ettei hänelle asti ole edes mennyt tieto tytön opp.vaikeuksista!! Nyt ymmärrän, että hahmottamisvaikeudet matematiikassa, voivat olla syynä myös käsitöiden oppimattomuuteen tai innostuksen puutteeseen. Ainahan syyt eivät ole opettajan tai vanhempien tiedossa lainkaan, vaan tulevat esiin haluttomuutena tehdä käsitöitä.
Kotona teemme yhdessä käsitöitä, tyttö virkkaa, ompelee ompelukoneella ja harjoittelee neulomista 🙂 Tämä on mukavaa!
March 24th, 2007 at 19.41
En minäkään mikään käsityönopettajan lempilapsi ollut, mutta muuten kyllä olen aina harrastanut käsitöitä, siinä sivussa. Ehkäpä se oli se jatkuva virheistä huomauttelu ja kiitoksen niukkuus mikä minut koulukäsitöistä pois ajoi.
March 25th, 2007 at 12.54
Ei erityisiä traumoja tullut vaikka ala-asteella opettaja uhkasikin antaa ehdot kun lapaset eivät valmistuneet ja sukankin neuloi äiti.
Yläasteella lähinnä tökki se, että opettaja valitsi kankaat (kamalia) ja langat (kamalia). Sen väri- ja kuosimaku oli unohtunut jonnekin 70-luvulle. 80-luvulla kun oli jo “pikkasen” eri meiningit. Mallit olivat hänen mielestään väljiä eli suurin koko mahtui nippanappa sen pienimmän tytön päälle… Eli ei kovin hottiksia saa aikaiseksi ommella kankaasta josta ei pidä mallia josta ei pidä. Sitten se ainainen harsiminen ja varsinkin se että tunneilla olisi pitänyt olla hiljaa.
Sitten menikin pari vuotta ja ko. ope lähti eläkkeelle ja tilalle tuli nuori nainen täynnä kivoja ideoita ja juttuja. Itse olin jo silloin lukiossa ja lähinnä kateellinen uudesa maikasta.
Ainoa merkittävä asia koulukässässä lienee se että 9. luokalla sain neuleinnostuksen joka ei ole vieläkään loppunut, mutta se ei ole opettajani ansiota.
March 25th, 2007 at 16.51
Omat koulukäsityömuistot ovat oikein mukavia ja uskon, että niillä on ollut osin vaikutusta yhä edelleen elävään käsityöintooni. Kaikki neljä kässän opea olivat tiukkoja siitä, että hommat tuli tehtyä huolellisesti. Samaan aikaan he kuitenkin antoivat mahdollisuuden tehdä oman valinnan mukaan ison tai pienen työn samasta aiheesta, kun ensin oli tehty lyhyt kokeilu tekniikasta. Opettajat myös antoivat olla sopivasti luovia.
Seuraavat hetket ovat jääneet minulle parhaiten mieleeni:
– Ala-asteen opettaja ehdotti minulle ja kaverilleni, että tekisimme kotona t-paidat saman mallin mukaan mitä koulullakin olimme tehneet. Hän lupasi meille kaavat ja kangastussit lainaan. Tunsimme itsemme vähintäänkin muotisuunnittelijoiksi!
– Seiskaluokalla teimme koko koulun yhteistä ryijyä, jonka ihana kuvisen opettaja oli suunnitellut. Jokainen sai solmia pari ryijysolmua tai jopa kokonaisen rivin. Tunne oli hieno, kun ryijy ripustettiin kevätjuhlien aluksi seinälle ja tiesi, että minä olen tehnyt tuota vihreää kohtaa tuosta.
– Sukkia tehdessä tein pitkävartiset sukat, joihin tuli laukkaavat hevoset. Minulle tuli tunne, että sain suunnitella itse kirjoneuleen, vaikka todellisuudessa vain valitsin sen opettajan tuomista lehdistä.
Kaikkia näitä yhdistää työn arvostus ja itse tekeminen. Se on kai yhä käsityöharrastukseni ydin.
March 25th, 2007 at 18.19
Omista peruskoulun käsityötunneistani on kohta kaksi vuotta aikaa. Olen aina tykännyt käsitöistä ja ollut kiltti ja tunnollinen eli opettajan suosiossa. Yläasteen käsityönopettajamme ei ollut kovin mukava tai pidetty, mutta sain häneltä viimeiset kaksi vuotta vain kymppejä. Useat kaverini pelkäsivät opettajaa ja siksi kysyivätkin yleensä ensin apua minulta. Puolet tunneista meni neuvoessa… Tämä opettaja jäi eläkkeelle samaan aikaan kun pääsin yläasteelta. Hänellä oli tietyt vaatimukset, mm. seitsemännellä luokalla piti tehdä haluamansa laiset villasukat, vaate ja ompelutyö ja kirjontajuttu. Käsittääkseni nykyinen, siskoani opettava ope on toisten mielestä mukavampi ja antaa enemmän valinnanvaraa töihin jo seiskallakin. Toisaalta häntä pidetään melko tiukkana. Omasta mielestäni (mitä vähän olen hänen ohjauksessaan vapaa-ajalla ollut) hän on mukava, mutta pikkusen vierastan häntä.
March 25th, 2007 at 19.52
Minulla on koulun käsitöistä vain oikeastaan hyviä muistoja. Olin taitava, enkä tarvinnut paljoakaan opettajan apua. Meillä on kotona vieläkin käytössä ala-asteella virkkaamiani pitsiliinoja.
Nyt minulla omia kokemuksia myös käsitöiden opettamisesta ala-asteella. Suurimmaksi ongelmaksi koen resurssipulan. Emme voi neuloa kaulaliinoja paksusta langasta, koska niihin menisi niin paljon enemmän materiaalia, kuin ohuesta langasta neulottuihin tumppuihin. Lisäksi tarkoitus on myös opettaa neulomisen perusasioita, kavennuksia, peukalon neulomista ym. Huomaan myös oppilaiden todella turhautuvan, kun eivät saa apua silloin kuin sitä tarvitsisivat. Haluaisin ehtiä enemmän, mutta kahdeksi en osaa muuttua.
Minäkin koen todella tärkeäksi sen, että työn tulokset ovat sellaisia, joita lapset voivat ja haluavat oikeasti käyttää. Se on paras innostaja.
March 26th, 2007 at 0.01
Minä lopetin joksikin aikaa kokonaan ompelemisen ja neulomisen sen jälkeen kun tekniset työt valittuani seiskalla jouduin sittenkin “tyttöjen” käsitöihin. Rehtorimme kun ei ollut huomannut lainkaan, että meitä oli useampikin tyttö, jotka olimme valinneet teknisen työn. Ei auttanut itku eikä hammasten kiristely, kangaskäsitöihin oli mentävä.
Kässänope sitten sai tuta tämän koko sen vuoden, taisin olla aika hirveä hänelle, vaikka hänellä ei ollut osaa eikä arpaa tuohon rehtorin törttöilyyn. Ei käsityönopettajakaan ihan joustavimmasta päästä ollut kun hän laittoi opettelemaan neulomisen alusta asti, vaikka kotona olin jo pitkään tehnyt sukkia yms. Otti vähän luonnon päälle moinen silloin kun muutenkin harmitti se teknisten töiden menettäminen.
Kun siitä pakkokäsityöstä pääsin irti, niin kyllähän se neulomisen ilokin sitten taas palasi.
Pian oltiinkin lukiossa jo siinä tilanteessa, että yritin lukiossa neuloa sukkaa matikanopettajalta salaa. Opettaja ei ollut näkevinään kun huomasi, että tuo matemaattisesti täysin toivoton tapaus pysyy tunnilla hilaisempana jos sen antaa pitää sukankutimensa. Ajatteli kai, että parempi tuon laskea silmukoita kuin ei laskea mitään. Tuumasi, jotta antaa sukankutomisesta vitosen kun kokeen perusteella olisi voinut nelosenkin antaa (asteikolla 4-10).
Tekemisen iloa ei peruskoulu onnistunut viemään ja sittemmin tuli ängettyä ihan vapaaehtoisesti käsi-ja taideteollisuusoppilaitokseenkin, joten ei tuo käsityönopetus mitään pysyvää traumaa jättänyt.
March 26th, 2007 at 6.05
Minulla on vain hyviä muistoja koulun käsitöistä. Tein käsitöitä kotonakin. Virkkasin mm. ala-asteikäisenä pyyheliinoihin reunapitsit. Nykyäänkin olisin innostunut tekemään käsitöitä, mutta syystä tai toisesta en tahdo saada mitään valmiiksi.
Myös omien lasten suosikkeja ovat nimenomaan käsityötunnit. Nykyisin käsityötunteja on kuitenkin selkeästi vähemmän kuin ennen, joten eniten minua pohdituttaa se, miten nykyajan lapset oppivat tekemään käsitöitä, jos kotonakaan ei osata opastaa.
March 26th, 2007 at 7.57
Ei minullekaan mitään kammoa ole koulun käsitöistä tullut. Olin aika taitava, vaikkakaan en oikeastaan opetellut kotona kutomista tm. etukäteen. Perusopit tulivat koulusta. Koulussa tehtyjä vaatteita ei tosin tullut koskaan pidettyä, kaikkien kun piti aina tehdä samanlaiset, itse ei juurikaan voinut vaikuttaa malliin tai materiaaliin. Se oli tyhmää. Kiltisti kuitenkin tein, ja mielellänikin.
Poikani on neljännellä luokalla, ja pitää kovasti sekä tekstiili- että puukässästä. Neuloneetkin ovat, mallina sopivan haastava ainaoikeinneule, ja työ tuntui maistuvan. Tekemisen iloa näyttäisi siis mahtuvan koulun käsitöihinkin. Ja äiti ja iskä saavat ylpeillä, kun vielä numerotkin ovat olleet kiitettäviä.
March 26th, 2007 at 12.02
Hei,
ensinnäkin kiitokset ihanasta blogista. Tämä on yksi niistä, joissa vakituisesti piipahdan katsomassa kuulumisia ja päivääni piristävät Siisin ihanat pohdinnat elämästä.
Omat käsityömuistoni ovat pääosin hyviä peruskoulusta. Ala-asteella puuhasteltiin kaikkea mukavaa (mieleen ovat jääneet nukke, yöpuku ja neuleslipoveri) ja ylä-asteella kudottiin villasukat (niistä tuli 10 arvoiset, mutta koskaan sen jälkeen en ole kutonut yksiäkään sukkia….sukat ovat edelleen käytössä), tehtiin college paita ja paitapusero (molempien kaavat olivat todella epäsopivia). En jatkanut valinnaista käsityötä sen takia, että minulla ei kemiat menneet yksiin käsityöopettajan kanssa eikä minulla ollut motivaatiota jatkaa käsitöitä, koska koin muodottoman mallisten kaavojen käyttämisen (college pusero L kokoa oli enneminmkin XXL ja paitapusero oli XL leveydeltään, mutta hihat olivat ihan hassun mittaiset – ei lyhyt, ei pitkä, ei 2/3 vaan jotenkin hullusti kyynärpään kohdalle olevat pussihihat) enemmän materiaalin haaskuuna kun ei valmiita tuotteita voinut käyttää. Peruskouluaikana kudoin jokuset lapaset, mutta pitkään käsityöt olivat vallan paussilla. Ompelukonetta käytin vanhasta muistista ja olen tehnyt viimeisien vuosien aikana mm. nojatuoliin päällisen, veneen pressun, mopon istuimen, vauvan vuodevaatteet ja pinnasängyn reunapehmusteet sekä viime jouluna innostuin kutomaan huopasesta lapaset. Ompeleminen kiinnostaisi enemmänkin, mutta aika ei tahdo riittää. Kaavoista en ole tehnyt mitään sitten kouluaikojen, joten sen opetteleminen ja vaatteiden ompelu (lapsille) voisi olla seuraava askel. Kutominen on asia, joka taitaa jäädä jo ihan senkin takia, että mieheni ei kannusta kutomisen saralla (hänellä on jotain patoutumia).
Käsityöopettajan tulisi mielestäni olla ajan hermolla niin tekniikan kuin materiaalienkin osalta. Tekniikka toki tulee oppia, mutta opettajan tulisi myös osata kannustaa niitä jotka tekevät hitaammin tai eivät ole erityisen eteviä. Yksi asia joka on jäänyt kaihertamaan minua yläasteen käsityöopettajastani oli se kuinka hän nosti minut jalustalle ja moitti vähemmän osaavien tekemisiä. Opettajan tulee olla tasapuolinen. Käsityötunneilla olisi hyvä olla malliesimerkki opettajan tekemänä,jotta oppilailla olisi alusta asti käsitys siitä miltä valmiin tuotteen tulisi näyttää (jos on kyse vaikkapa paitapuseron tekemisestä). Ala-asteen käsityöopettajamme oli kannustava ja hän ohjasi meidät monenlaisien materiaalien pariin sekä kävimme tekniikoita laajalti läpi. Ylä-asteella mielestäni liikaa painotettiin tekniikkaa ja tikin pituutta ja ompeleen suoruutta.
Käsityön tulisi olla luovaa toimintaa, mutta liika teknisyyden ylistäminen kadottaa tekemisen ilon.
March 26th, 2007 at 12.08
Minulla on suht hyvät muistot koulukäsitöistä. Perustaidot lienen oppinut kotona, ainakaan minulla ei ole mitää muistikuvia neulomisen ja virkkauksen opettelusta. Askarteluja olen inhonnut leikkikoulusta lähtien. En ikinä saanut aikaiseksi mitään sen kaltaista kuin ‘tädit’ näyttivät. Kansakoulun käsitöistä muistan lähinnä neulatyynyn. Ei siinä muuten ole ihmeellistä, mutta se on äidilläni edelleen käytössä. Oppikoulussa kankaat ja langat sai valita mieleisekseen, kun ne piti itse ostaa. Peruskaavat tulivat koulusta jo melko iäkkäältä opettajalta. Toiset tytöt eivät hänestä juuri pitäneet. Ehkä minä olin se lellikki. Paras muisto koulukäsitöistä oli, kun valitin rikkoutunutta housun vetoketjua. Opettaja sanoi topakasti, että ota ne mukaan, niin korjataan. Tuon perusteellisen opetuksen jälkeen vaihdon useaankin housuun vetoketjun, silloin kun edellisen kerran olivat piukat housut muodissa. Muuten ompelu ei oikein ole minun makuuni, neulominen ennemminkin. Poikani käsitöitä seurattua tulee muidenkin mainitsemat asiat mieleen. Eli työn pitäisi olla laajuudeltaan ja vaikeudeltaan sellainen, että sen ehtii tehdä annetussa ajassa valmiiksi. Jos tavaralla on vielä jotain käyttöä, niin aina parempi.
March 26th, 2007 at 14.02
Ehkä eniten peruskoulukäsitöissä vastusti se, kuinka koin luovuuttani kahlittavan. Olisi ollut intoa (ja tehdessä olisi varmasti taitokin karttunut) mutta opettajalta puuttui ehkä aktiivisuutta tai oikeaa asennetta rohkaista tekemään. Tottakai näin jälkikäteen on helppoa tajuta että perustekniikoiden opettaminen sillä tavoin että kaikki tekevät suurinpiirtein saman asian on helpompaa ja kätevämpää, eikä linjasta poikkeaminen helpota työtä. Ja varmasti on paljon kiinni muustakin: käytettävästä opetusajasta, kunkin opettajan omasta persoonasta ja työnteon asenteesta, jopa koulun rehtorin linjauksista. Näin laajalle asiaa ei kuitenkaan lapsena osannut nähdä.
Toinen mikä harmitti oli ajoittainen materiaalien ja käytettävissä olevien työvälineiden laatu tai pikemminkin laadun puute. Ja jopa niin selvästi havaittavissa että sen lapsikin tajusi! Eli kunnanisille viestiä: panostakaa sekä opetuksen laatuun että käytettäviin materiaaleihin enemmän! Hyvä esimerkki (ei tosin käsitöiden vaan kuvaamataidon puolelta) on se, kun allekirjoittanut ensimmäistä kertaa sai aikuisiällä kokeiltavaksi oikeat akvarellivärit. Siihen saakka olin pitänyt vesivärimaalausta tuherteluna mutta enpä ollutkaan saanut kokeiltavakseni sen kummempaa kuin kuuden värin halvan paletin joista ei väriä irronnut ei sitten millään. Halvasta siveltimestä sen sijaan irtosi – enemmän karvoja kuin laki sallisi. Asiallisilla ja laadukkailla välineillä tekeminen oli jotain ihan toista ja fiilis huikaiseva: näillähän voisi jotain tehdäkin. “Minä osaan” -kokemus sai uudet mittasuhteet.
Minua 8 vuotta vanhempi isoveljeni valmistui aikanaan opettajaksi Oulusta, erikoistuen kuvaamataitoon ja tekniseen käsityöhön. Häntäkin samat asiat rassasivat, kirjoittipa hän jopa asian tiimoilta Kalevaan mielipidekirjoituksenkin. Otsikko taisi olla jotain tyyliin “Kun pikkusisko keittiön seinään hevosen piirsi”. Minä olin se pikkusisko. Ja todellakin tulin piirtäneeksi silloisen kotimme keittiön seinään hevosen luonnollisessa koossaan.
Kääntöpuolena on asiasta mainittava että paljon on varmasti noista ajoista ennättänyt kolmessakymmenessä vuodessa tapahtua. Samainen isoveljeni tutustutti minut Oulaisten keskustan ala-asteen uusittuihin tiloihin ja ainakin siellä oli kunta varsin vakuuttavalla tavalla panostanut puitteisiin. Sekä kuvaamataidon, tekstiilityön että teknisen käsityön (ja muutkin luoviin aineisiin liittyvät) tilat olivat todella laadukkaasti varustellut. Sama linja vain muuallekin suomeen niin hyvällä tiellä ollaan.
Ja onneksi kotiympäristö on aina rohkaissut tekemään ja kokeilemaan. Testaamaan uusia tekniikoita ja omia rajoja. Hyvällä tiellä siis ollaan, eikä ainakaan vielä näy käsityöinnossa ja luovuudessa hiipumisen merkkejä. Pikemminkin päinvastoin
March 26th, 2007 at 17.38
Olen harrastanut käsitöitä “ihan aina”. Olin innokas kokeilemaan kaikenlaista, mutta ala-asteella tehtiin juuri sitä, mitä opettaja käski tekemään. Tiukkapipoisen open tuhahtelut ja moittivat katseet eivät juurikaan innostaneet, onneksi kotona sai harrastella käsitöitä ihan juuri niin paljon kuin halusi.
Koen, että yläasteen aikainen käsityönopettajani oli yksi niistä henkilöistä, joilla on todella ollut merkitystä siihen, että käsitöistä tuli rakkain harrastukseni. Opettaja oli tasapuolinen ja kannustava. Hän kehotti meitä oppilaitaan tekemään välitöinä kaikkea sellaista, mitä emme ennen olleet tehneet. Saimme opettajalta tarpeellisen opastuksen ja sen jälkeen jokainen sai tehdä töitään omassa tahdissaan. Epäonnistumiset eivät haitanneet, koska ne kuuluivat oppimisprosessiin. Kenenkään töitä ei mollattu julkisesti, vaan kaikesta löytyi kiitettävää. Kuinka rakastinkaan käsityötunteja!
Yksi tärkeä asia noissa käsityötunneissa oli myös se, että tuntien aikana tehdyt vaatteet tai muut työt olivat käyttökelpoisia! Tuntui kivalta laittaa itse ompelemansa housut jalkaan tai antaa tuntien aikana kudottu poppana äidille lahjaksi.
Olen monesti ajatellut yläasteen kässänopea lämmöllä. Olen ollut onnekas, kun minulla oli niin ihana opettaja.
March 26th, 2007 at 19.15
Minäkin olen enempi innostunut ja oppinutkin muualla kuin koulun kässätunneilla. Olen aina ollut nopea innostumaan, laiska saamaan tuotokset valmiiksi-varsinkin jos vastustaa. Ala-asteen tekstiilikäsityönopettajaani muistan lämmöllä: Olin ehkä 4.lk:lla, kudottiin villasukkia ja jo silloin halusin tehdä kauniita ja hieman erilaisia juttuja. Halusin että käsityötuotoksissani on jokin juju. Siispä halusin kutoa sukat lahjaksi sisarelleni, sukan varressa oli koristekuvioita ja terässä myös- kukaan muu ei tehnyt kuin pakolliset raidat! Sukka aloitettiin koulussa ja kotona sai tehdä varren valmiiksi seuraavan viikon kässätunnille. Minä pakersin tiukalla käsialalla varren valmiiksi, olin aivan innoissani. Kun opettaja tarkisti kaikkien työt ennen seuraavaan vaiheeseen siirtymistä, hän huomasi kuinka minulla oli kudelma puörähtäny nurin ja minä olin jatkanut työtä väärään suuntaan. Kyllä oli itkussa pitelemistä kun piti purkaa valmis varsi. Hikisesti sain työn etenemään ja sitten sain tehdä kotona teräosan kuvioineen. Väänsin sananmukaisesti työtä puikot kieroiksi, kun se käsiala oli-ja on edelleen-tiukka. Seuraavalla kerralla minun piti sovittaa sukkaa jalkaan, jotta tietäisin koska alkaa kärkikavennukset: Mutta sukan p..r.le ei mahtunu jalkaan! Ja taas minä purin. Ja tein terästä yksvärisen-opettajan suosituksesta. Jossain tuskaisessa vaiheessa muistan kuinka opettajani sanoi minulle”On minulla kerran aikaisemminkin ollut yhtä huono oppilas, ja siitä tuli aikuisena niin taitava käsitöiden tekijä.” Näiden vuosien myötä aika on kullannut lauseen ja osoittanut sen todeksi: Ompelin kolmelle lapselleni kaiken toppapuvuista lähtien. Vanhin tyttäreni sanoi ekaluokalla koulussa kaverille:”Pyydä sinun äitiä ompelemaan sullekin tällainen.” Kun kaveri oli ihastellu tyttäreni puseroa. Johon kaveri oli vastannut, ettei äiti ompele. Tyttäreni oli kysyny että kuka sinun vaatteet sitte ompelee? Kotona hän kertoi silmät pyöreinä ja aivan ihmeissään, ettei sen kaverin äiti ompele niitä vaatteita eikä kukaan muukaan vaan ne OSTETAAN KAUPASTA!!
March 26th, 2007 at 20.59
Yläasteella tökki käsitöissä vanha(?) opettaja vanhoine töineen ja nillityksineen. Mallitilkut olivat kauhean värisiä, vaatemallit vanhoja ja opettajalla asenne vinossa.
Kuitenkin tykkäsin jollakin tasolla käsityötunneista. Koskaan en kokonaan lopettanut käsillä tekemistä.
Kauhuesimerkiksi käynee isojen collegepuseroiden kulta-aikana tehty paitapusero, johon tuli muotolaskokset olkapäähän, rintaan ja kyynärpäähän! Eihän sitä tekelettä pitänyt ketään! Toki nyt on hyvä osata muotolaskoksen teko, mutta 18 vuotta vierähti välissä.
March 26th, 2007 at 21.51
Meidän piti koulussa seiskaluokallla virkata pyöreä pöytäliina. Siinä tuli opittua hyvin pylväät ja puolipylväät, mutta ketä 13-14-vuotiasta kiinnostaa virkata liinoja, jollaisia näkee vain mummoilla?? Motivaatio olisis ollut hiukan eri luokkaa jos oltaisiin tehty jotakin mielenkiintoisempaa ja käyttökelpoisempaa 🙂
Itse innostuin käsitöistä kunnolla vasta lukion loppuaikoina kun ei ollut pakko tehdä mitään, mitä ei halunnut. Äitini tokaisikin tässä jonkin aikaa sitten, että pitäisi sen mun käsityöopettajan nähdä nämä mun nykyiset tekeleet. Pyörtyisi varmaan kun ei ymmärtäisi, miten voi olla sama tekijä kyseessä kuin sillon kouluaikoina 🙂
March 27th, 2007 at 12.46
Itse olen ollut aina kiinnostunut käsitöistä, aloitinhan alle kouluikäisenä etsiskelemään viiden tuuman nauloja, kun äiti ei antanut puikkoja…. 🙂 ja itse opettelin katsomalla äidistä mallia. Koulukäsitöistä jäi itselleni mieluisat muistot niin tekstiili kuin teknisistä töistä – olin vaan niin kiinnostunut oppii ja kokeilee kaikkee uutta ja opettajilla oli suuri innostava merkitys. Meillä ei miesopettaja teknisistä töistä moittinut tai mollannut, kohteli mielestäni tasavertaisesti niin tyttöjä kuin poikia – riippuu tietysti miten itse silloin ajatteli. Tottatoki, opettajakin näki kuka on todella kiinnostunut käsitöistä ja sitä mukaa kannusti jatkamaan, mutta tuki niitä jotka eivät niin olleet kiinnostuneet. Itse kuitenkin kotona tein kaikkea neulomuksia enemmän ja vähemmän kausiluontoisesti. Yläasteella pidin kässätunneista, harmittelin kun niitä oli vaivaiset pari tuntia (en edes enää muistakaan v. 80-84). Sielläkin tehtiin käytännöllisiä vaatteita, joita pidin todella kotona. Suureltaosin kiinnostus on ollut neulontaan+virkkaukseen, ompeluakin harrastan pienessä määrin – verhojen ompelua, vaatteiden korjausta jne.
SummaSummarum: Suurin merkitys oli opettajilla+äidillä, jotka kannustivat käsitöihin, josta tulikin rakkain harrastus ja lämmöllä muistelen kultaisia aikoja. Tosin äidin toive: tyttärestä käsityöope ei toteutunut. Kiitos ihanista sivuista, täällä käyn piipahtamassa välillä ja lukemassa elämän suuria totuuksia lasten suusta 😉
March 28th, 2007 at 11.25
30 kertomusta jo mutta tässä lyhyesti vielä yksi.
Kävin ala- ja yläastetta 80-luvun puolesta välistä 90-luvun alkuun ja itselläni opettajissa ei ollut mitään vikaa, ihan mukavia olivat, mutta sukkien neulominen ja ompelukoneelle ompelu ei vaan jaksanut eikä edelleenkään jaksa kiinnostaa. Noin kymmenisen vuotta sitten innostuin ristipistoista ja sitemmin olen kokeillut kirjontaa, huovutusta ja maton kudontaa. Noista kaikista tykkään.Olisin siis vain kaivannut vaihtoehtoja niille samoille kudontapuikoille ja ompelukoneelle. Jonkun tyynyliinan ja essun sain valmiiksi mutta muuten oli täysin toivotonta, kaiken tekemäni sain aina purkaa ja toivoin koko kouluajan että olisin valinnut puutyöt käsitöiden sijaan. Eli aika sama kuin liikuntatuntien kanssa: olisi tyttöjen liikuntatunneilla muutakin voinut tehdä kuin pelata pesäpalloa, luistella ja juosta cooperia…Enempi vaihtelua:)
Mutta kiitos blogistasi, tyttäresi jutteluita on ihana lukea:)
April 1st, 2007 at 9.48
Minullakin nuo muistot ala-asteelta ovat mitä ovat. Muutaman vuoden ajan, tai olisiko ollut vain yhden vuoden, meillä oli karmea käsityöopettaja, joka ei antanut puhua tunneilla, morkkasi kaikkia paitsi yhtä tyttöä ja niin edelleen…
Itsekin ihmettelen, miten ala-asteella edelleen pakotetaan tekemään sukkia ja muuta vastaavaa. Kai murrosikäisillä voisi jotain muutakin teettää, vaikkapa sitä kännykkäpussia? Muistan, miten ala-asteella teimme hihattoman mekon, johon tuli kaitaletta ja käännettä, eikä sitä todellakaan kukaan käyttänyt.
Viime vuonna olin runsaan puolen vuotta kouluavustajaharjoittelijana, ja autoin ala-asteen käsityötunneilla. Siinä huomasi, miten eräs eläkkeelle jo lähtenyt kakkosluokan opettaja taisi viedä lapsilta virkkaamisen ilon, ja toinen lähes samanikäinen toi sen eka-, viides- ja kuudesluokkalaisille mitä erilaisimmin keinoin.
Eniten minua ihmetyttää, miten emme koskaan tehneet mitään kirjovirkkausta tai kirjoneulemista. Nykyisin kaipaisin sitä taitoa todella, en ole kokeilemisesta huolimatta oppinut sitä netin tai kirjojen avulla =(