Vatavan suuret kiitokset kaikille käsityömuistojaan jakaneille! Upeaa, miten moni jaksoi kertoa pitkiäkin tarinoita lapsuudestaan ja nuoruudestaan.
Sirpa Kokon tuoreessa (2007) väitöskirjassa Käsityöt tyttöjen kasvatuksessa naiseksi on käsitelty aihetta myös käsityömuistojen pohjalta. Haastateltavina oli tulevia luokanopettajia.
Väitöskirja oli hyvin mielenkiintoista luettavaa. Erityisesti kiinnitin huomiota seuraavaan tekstinpätkään, sillä se oli kuin suoraan teidän kirjoituksistanne.
”Ikävät koulussa valmistettavat käsityöt ja opettajan epäoikeudenmukainen tai kielteinen suhtautuminen ovat vieneet innon tekstiilitöihin.
Hyvää opettajaa kuvataan aineistossa sellaiseksi, joka innostaa ja kannustaa, on empaattinen ja kärsivällinen sekä rohkaiseva. Lisäksi hän antaa tytöille vapauksia käsitöiden valmistamiseen ja niiden parissa työskentelyyn. Hyvä opettaja mielletään nuoreksi ja ikävä opettaja vanhaksi – vaikka näin ei todellisuudessa olisikaan.”
Inhottavat käsityömuistot kulminoituvat siis yhtäältä tehtyihin tuotteisiin ja toisaalta opettajaan. Mukavat muistot taas johtuivat opettajan sallivasta asentesta, joka mahdollisti yksilöllisen ja omaa taitotasoa vastaavan työskentelyn.
Kun opettajankoulutuksessa kysytään, mikä käsityönopetuksessa mättää, syytä voisi siis usein lähteä hakemaan katsomalla peiliin… Opetussuunnitelma antaa täydet vapaudet mukaviin käsityötunteihin, olettaen, että koulutasolla ei mennä tekemään liian tarkkoja rajauksia.
Materiaalit ja/tai resurssipula vaikuttavat tietysti aina, mutta uskon, että luovuutta käyttämällä nekin ongelmat voidaan voittaa (tai edes vähentää niiden painoarvoa). Luovuushan on seikka, joka on ollut jo ennen vanhaan mukana ns. perinnekäsitöissäkin. Materiaaleja on jouduttu käyttämään hyvinkin taloudellisesti eikä valinnanvaraa ole juuri ollut, mutta luovuudesta ei ole tingitty.
Peruskoulun opetussuunnitelmassa käsityön osuuden ensimmäinen lause kuuluu näin: “Käsityön opetuksen tehtävänä on kehittää oppilaan käsityötaitoa niin, että hänen itsetuntonsa sen varassa kasvaa ja hän kokee iloa ja tyydytystä työstään.”
Seuraavassa kappaleessa jatketaan: “Opetus toteutetaan oppilaan kehitysvaihetta vastaavin aihepiirein kokeillen, tutkien ja keksien, edeten kohti kokonaisen käsityöprosessin hallintaa. Käsityön opetuksen tehtävänä on ohjata oppilasta suunnitelmalliseen, pitkäjänteiseen ja itsenäiseen työntekoon, kehittää luovuutta, esteettisiä, teknisiä ja fyysis-motorisia kykyjä, ongelmanratkaisutaitoja sekä ymmärrystä teknologian arkipäivän ilmiöistä.”
Olennaista on siis se, että käsityöprosessista jää hyvä mieli. Luovuus ja oma suunnittelu on keskeisessä roolissa käsityötunneilla. Opetussuunnitelmassa ollaan siis mielestäni oikeilla jäljillä. Mutta miten nämä hienot ajatukset näkyvät kentällä?
Käsityön opetus on käsittääkseni edelleenkin hyvin ”perinteistä”, opettajajohtoista tekemistä. Tee pannulappu, tee lapanen, tee yöpaita. Tässä on ohje/kaava, tässä kangas/lanka, tuolla kone/puikot. Kokonaisesta käsityöstä (eli että oppilas itse suunnittelee ja toteuttaa työnsä) ollaan kaukana, vaikka opetussuunnitelmaassakin siihen pyritään.
Kun oppilas saa itse suunnitella työhönsä edes pienen osan, motivaatio kasvaa, oppiminen helpottuu ja lopputulosta arvostetaan ihan eri tavalla kuin sitä iänikuista mollamaijakloonia. Mitä pienempi oppilas, sitä tarkemmin tehtävä täytyy tietysti rajata. Suunnittelun osuutta lisätään pikkuhiljaa. Ei ole tarkoituskaan vaatia lasta suunnittelemaan jotain tyhjästä vaan suunnittelu on ohjattua. Luova, kokonainen käsityö vaatii tietysti opettajalta enemmän ja on työläämpää, kun kaikki tekevät vähän erilaista tuotetta. Mutta toisaalta työtaakka helpottuu, kun oppilaat ovat motivoituneempia työn tekemiseen, jolloin esim. järjestyshäiriöt vähenevät. Oppilaalle tulee antaa mahdollisuus myös valita ja suunnitella oman taitotasonsa mukaisia töitä.
Olennaista oppilaan tai kenen tahansa käsityön tekijän motivaatiossa on tarve. Kuka innostuu tekemään jotain, jos sille ei ole mitään käyttöä tai funktiota? En minä ainakaan. Ei voi olettaa kaikkien poikien tarvitsevan saunakauhaa ja kaikkien tyttöjen mollamaijaa. Ei, vaikka sen suunnittelisi kuinka itse. Opettajan ajattelussa on tapahduttava muutos, on opittava ja uskallettava kuunnella oppilasta ja antaa mahdollisuus itseohjautuvuuteen. En tietenkään tarkoita, että oppilas saisi alkaa heti ensiöikseen tehdä esim. kirjoneulepaitaa. Mahdollisuuksia toisenlaiseen on kuitenkin oltava olemassa – siinä se opettajan ammattitaito punnitaan.
Mitä väliä sillä on, neulotko kouluaikanasi sukkia, jos kuitenkin neulot vaikka säärystimet tai vaikka koirallesi viitan? Tai opettelet edes oikean ja nurjan silmukan. Jos juuri sillä hetkellä, kun opettaja tyrkyttää sukkapuikkoja käteen, ei ole pienintäkään tarvetta villasukkaparille, tuskin suuresti innostut niitä neulomaan, vaikka saisit valita mitkä langat tahansa. Mutta kännykkäpussille voisi olla käyttöä. Mitä sitten jos kantapää jää sillä kertaa opettelematta, onhan sentään neulottu. Jää kuitenkin hyvä mieli ja muisto neulomisesta, sukkien tarve on ehkä ensi syksynä. Tehdään sitten se kantapää.
Itse, kun inspiroidun jostain, ajattelen usein tähän tapaan: ”Enpä ole tätä koskaan tehnyt tai edes nähnyt tehtävän, mutta kokeillaan ja katsotaan mikä tästä tulee. Kyllä työ tekijäänsä neuvoo. ” Tätä asennetta haluaisin viedä eteenpäin. Oppilaan pitäisi saada olla löytöretkeilijä käsitöiden maailmassa!
March 28th, 2007 at 22.40
Kivoja ajatuksia, mutta sitten kun oppilaalla on valittavanaan KAIKKI MAAILMAN ompelutyöt että tekisi edes jotain, ja vastaus kaikkiin tarkentaviin kysymyksiin (haluatko housut, hameen, laukun, jne jne) on “Emmätiiä…” “Ehkä…” ja jotain muuta välttelevää, niin siinä ei kauheasti kauniit ajatukset ja hyvä fiilis ja innostava opettaja auta.
Olin siis äitini käsityötunnilla, kun äiti käännytti mua pois ajatuksesta, että pyrkisin opiskelemaan kässänmaikaksi.
Ja nyt kyse ei ollut siitä, että äitini olisi ihan pyllystä, sillä tunnilla oppilaat tekivät esim. skottiruutuisia minihameita ihan innoissaan, mutta aina on näitä ihme juusoja joilla ei ajatus yllä ihan aivorunkoon asti ja niistä niitä häiriköitä tulee. Eikä niitä tarvita kuin muutama.
March 28th, 2007 at 22.52
Frigga, totta turiset. Näitä “ihme juusoja” on ja tulee aina olemaan, eikä siinä auta mitkään opit. Kaikkiahan ei pysty koskaan miellyttämään, mutta voisin kuvitella, että useammat innostuisivat käsitöistä, kun opetusta uudistettaisiin edes vähän.
Ei tietysti ole tarkoitus, että oppilas voi tehdä mitä vaan maan ja taivaan välillä. Jos menet ja kysyt: mitä haluaisit tehdä, niin aivan varmasti puolet vastaavat: emmätiiä… Mitä pienemmästä oppilaasta on kysymys, sitä tarkemmat raamit työlle tulee antaa. Tehtävä voisi kuitenkin olla esim. tyyliin “kuljetin”, jossa oppilaan tehtävä on itse suunnitella tarkoituksenmukainen ja itselle tarpeellinen kantoväline. Tehtäväannon lisäksi virikkeitä on oltava tarjolla runsaasti.
March 29th, 2007 at 6.17
Niinpä, minä olen esimerkki siitä että kotona kutonut ala-asteella villapaidan omatoimisesti äidiltä salaa… ja sukan kantapään vasta 34v. iässä ekakerran.. eli kyllä kerkeää.
March 29th, 2007 at 7.15
Jäin pohtimaan sitä, kun kirjoitit, että valtaosin opetus on vielä “perinteistä”. Mietin siis, mistä tämä voisi johtua, kun itse äidinkielen opettajaksi auskultoidessani lukuvuonna 2001-2002 kävi kyllä hyvin selväksi, että uudet tuulet puhaltavat opetuksessa kautta linjan.
Vastaus voisi olla osaltaan se, että käsityönopettajia tarvitaan kouluissa aika vähän. Alaluokillahan luokanopettaja opettaa myös käsityön, lukiossa käsityötä ei yleensä ole tarjolla lainkaan (poikkeuksia on, esim. vanhojen tanssipukujen tekeminen voi olla mahdollista), eli siis jäljelle jää vain peruskoulun 7-9 luokat. Kouluissa siis on korkeintaan yksi käsityönopettaja, usein yhteinen jonkun muun tai jopa joidenkin muiden koulujen kanssa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kun joku on virassa, hän on siinä eläkeikään saakka, kolmekymmentäkin vuotta. Uudet opetusmetodit siis pääsevät kouluihin aika hitaasti.
March 29th, 2007 at 10.38
Aika usein tällaisissa kyselyissä on juuri se ongelma, että lähes kaikki “purkavat traumojaan” niissä. Valitettavasti. Kuitenkin hyviäkin käsityönopettajia (joiden opetus ei olet ollut “näin tehdään”-juttua) on aina ollut. Käsityönopetuksen on osittain yhä edelleen oltava behavioristista, siksi uusien oppimisnäkemysten esiintulo voi olla vaikeaa. Virkkauksen silmukoita ei voi oppia “ota koukku käteen ja kokeile” tavalla tai ompelun otteita ei voi oppia, jos niitä ei kukaan opeta.
Kysymyshän on myös siitä, että vaikka nyt on uudet tuulet käsityönopetuksessa, meillä on silti niitä ihmisiä opettamassa (etenkin alakoulun puolella), jotka eivät ole erikoistuneet käsityöhön vaan opettavat sitä kenties pakosta pienimmillä mahdollisilla käsityökoulutuksen määrillä millä luokanopettajaksi pääsee ja hän kenties on henkilö, joka ei edes halua opettaa käsityötä. Ja jos oma opetus on ollut sitä tee näin ja nämä tehdään opetusta, on aika hankala lähteä toteuttamaan muuta, sanoopa opetussuunnitelma mitä tahansa.
Eikä ne kaikki yläkoulun opettajatkaan ole nuoria opettajia (joiden koulutuksessa uudet tuulet näkyy) tai uusissa tuulissa kiinni olevia vanhempia opettajia. Kulttuurin muutos vie aina aikaa!! Ja täydennyskoulutusta tarvittaisiin.
Minä uskon, että tulossa on opettaja sukupolvi, joka osaa ottaa oppilaat huomioon yksilöinä ja saa oppilaissa aikaan oppimisen riemua ja käsityön iloa.
March 29th, 2007 at 21.06
Pakko kommentoida vaikka ensin aioin olla hiljaa 🙂
Mua nyt vähän vaivaa käsityötä opettavana tuo “VALTAOSIN”.. En tiedä enää montakaan opettajaa, joka opettaa niillä, meille väh. 20 vuotta sitten koulussa olleille tutuilla metodeilla. Ja tunnen aika monta käsityötä opettavaa opettajaa, joista suuri osa on hyvin kiinnostuneita uusista tuulista, lisäkoulutuksesta, teemapäivistä ja monipuolisista ideoista.
On eri asia kysellä mielipiteitä ja kokemuksia menneiltä ajoilta kuin mennä ja istua siellä tunneilla nykypäivänä. Viimeiset 10 vuotta on koulumaailmassa olleet isoja askelia etenkin tällä suunnalla.
Eli musta vaarallisia yleistyksiä.
Toisaalta oli puhetta myös näistä “juusoista”… joille vaikka tarjoaa kuun taivaalta niin vastaus on “en mä tiä”. Ja kyse ei todellakaan aina ole siitä rajauksesta. Antaa vaihtoehtoja, ideoita tai ehdotuksia yhden tai sata niin vastaus on olkien kohtautus. On helpompi antaa jonkun toisen päättää. Eri asia on tuleeko näistä häiriköitä 🙂 Onneks niitä ei oo aina montaa ryhmässään.
Koulumaailma on kaiken kaikkiaan aika tehokas paikka tappamaan tai innostamaan mihin asiaan tahansa ei pelkästään käsitöissä vaan ihan laajalla skaalalla. Pelottavan paljon on kiinni kemioista – opettajien ja oppilaiden välisistä. Pelottavan paljon on kiinni opettajien jaksamisesta ja ammattitaidosta, etenkin kun sitä niitä ei loppujen lopuksi kamalasti tsekata viransaannin jälkeen.
Mutta kirjoituksessasi esille tuodut ajatukset ovat onneksi jo monessa koulussa ihan arkipäivää. Valinnanvaraa on, ideointi, suunnittelu, luovuus ja koko prosessi kuuluvat olennaisena osana työskentelyyn. Ei se niin kamalan harvinaista ole, onhan se OPS:kin kuitenkin lakivelvotteinen paperi ja hyvä työväline.
March 29th, 2007 at 22.04
Tikru, kiitos että kommentoit! Hyvä tarkennus.
Kyllä itsellänikin on tämän päivän koulusta juuri se kokemus, että uudet tuulet alkavat puhaltaa pikkuhiljaa. Onneksi. Itse esim. olen saanut eniten opastusta ja inspiraatiota luovaan käsityönopettamiseen nimenomaan eräältä pitkän linjan käsityöopelta, joka taatusti piti yllä tietotaitoaan.
Menneiden muisteluiden pohjalta on helppo vetää yleistyksiä ja kärjistää asetelmaa. Tokikaan tilanne ei ole niin mustavalkoinen ja yksiselitteinen. Mutta keskustelun virittämisen kannalta joskus on pakko hieman sohaista muurahaispesää ;D