Ostin kolme kerää ihanan punaista Milla mohairlankaa ja aloin tehdä siitä rosee-pitsihuivia.

Kukkasia syntyi nopeasti ja pian pääsin niitä yhdistelemäänkin.

Tein kukkasia melkein kerällisen, kun tajusin, että huivista on tulossa aivan järjettömän paksu ja toivottoman lyhyt. Olisi pitänyt tehdä vähemmän lenkkejä ja jättää pienempi keskuskukka kokonaan tekemättä, jotta lanka riittäisi pitemmälle ja kukkaset olisivat “hennompia”.
Mohairin purkamisessa se hermo lepää…

Opiskelujen puitteissa piti tehdä harjoitustyönä kangaskulho.

Kulhon materiaalina on tavallinen puuvillakangas ja sitkeä jäykiste, jotka yhdistetään liimaharson avulla. Kulho on tehty yhdestä soikeasta kappaleesta leikkaamalla siihen kiiloja ja ompelemalla saumat takaisin yhteen.

Materiaalia oli käytettävissä sen verran niukasti, että kulhosta tuli varsin pieni. Itselläni kun ei ole pikku kulholle mitään käyttöä, valitsin kankaaksi lasten Nalle Puh -kankaan ja lahjoitan kipon Siirille leikkeihin, kunhan olen saanut suoritusmerkinnän.

Tämä oli ihan mukava kokeilu, vaikka motivaatio ei missään vaiheessa kovin korkealle noussuntkaan. Mutta eri kankailla ja eri muodoilla voisi saada näyttäviäkin juttuja tehtyä. Lisää aiheesta löytyy mm. täältä.

Appivanhempien mökillä aloitellessani noita pojan lapasia pengoin muuatta kaappia sukkapuikkolöydöksen toivossa. Tiesin kaapissa olevan muutaman silmäneulan, lankaa ja nappeja, olinpa nähnyt vilauksen epämääräisestä sukkalankakerästäkin. Niinpä elin toivossa, että löytäisin kaipaamani sukkapuikotkin.

Ja löytyihän niitä, arviolta kymmenen settiä. Lisäksi oli pari jos toinenkin pitkiä puikkoja sekä koukkuamiskoukku, mikä oli aikamoinen yllätys, sillä koukkuamisesta ei yleensä juuri kukaan edes tiedä mitään. Kiinnostus tietysti heräsi, mitähän muuta kaappi mahtaakaan sisäänsä piilottaa, joten jatkoin kaivelemista.

Kaapin perukoilta löytyikin vanhan Singerin paininjalkojen lisäksi nämä aarteet:

Kuka tunnistaa?

Mukaani sosialisoin myös nämä:

Kirjontalankoja sekä kiiltävää lurex(?)-lankaa lisättäväksi vaikkapa kehruujuttuihin.

Poika kärsii akuutista lapaspuutteesta, joten uudenvuoden vietto mökillä kääntyi lopulta lapastehtailuksi. Koska valmista piti saada nopeasti, lapaset ovat äärimmäisen tylsät perusperuslapaset. Mutta onpahan sentään jotain näytettävääkin pitkästä aikaa, hih.

Tulollaan on kyllä jotain jännittävämpääkin. Pari kansiota pitäisi väsätä opiskeluja varten, mutta niistä aiheutuvaa huonoa omaatuntoa uhmaten aion jatkaa pienimuotoisia kokeiluja useallakin eri saralla. Niistä kerron lisää, kun on jotain oikeaa kerrottavaa…

Illansuussa:

“Minä oon väsynyt, kun mulla tuli jo hohhoijakset.”

… Mutta ensiksi myöhästyneet hyvänjouluntoivotukset kaikille lukijoilleni, toivottavasti oli rauhaisaa ja massu tuli täyteen. Toisekseen toivottelen Onnellista ja Entistäkin Parempaa Uutta Vuotta!

Sitten se tunnustus: Olin saamaton. Ei ainuttakaan itse tehtyä joululahjaa tänä vuonna. Ei niin ensimmäistäkään. Nolottaa.

Muutenkin on ollut hyvin hiljaista käsityörintamalla. Ei ole ollut niitä maagisia lisätunteja tämän perheen äidin vuorokaudessa, ei. Miestä lukuunottamatta koko poppoo on sairastellut vuorollaan. En vaan voi käsittää miten nuo lapset jaksavat leikkiä ja telmiä 40 asteen kuumessa, kun itsellä meni jalat alta jo kun lukema oli nousussa ja näytti vasta 37, 8. Joulupukki oli antelias, liiankin, joten lastenhuoneessa oli tehtävä inventaariota reilulla kädellä. Lisäksi kaikki “oma aika” on mennyt kuntosalilla hikoillessa, jotta tuo vauvamahamakkara saisi kyytiä viimeinkin… Eipä siinä käsityöt ole kuin haaveissa.

Käsityöhaaveista puheenollen, suunnitteilla olisi kaikesta huolimatta parikin villatakkia/puseroa, itselle. Ensin pitäisi vaan kehrätä ne langat. Ja sitä ennen pitäisi olla edes jokseenkin selvillä malli, jotta osaisi tehdä oikeanlaista lankaa. Lehtiä on tänään pikaisesti selattu, mutta juuri sitä oikeaa mallia ei ole löytynyt. Tietenkään. Sehän tarkoittaa sitä, että pitää itse suunnitella, mikä tietää taas lukemattomia lisätunteja, kokeiluja, neulomista ja purkamista. Niin, että projektia siis pukkaa…

Siiri on edelleen hyvin kiinnostunut kirjaimista ja osaa kirjoittaakin niitä jo suuren määrän. Nyt hän on huomannut myös vierasperäisten kirjainten olemassaolon.

Siiri meni eräänä päivänä taputtelemaan auton rekisterikilpeä ja ilmoitti riemukkaana:

“Tuossa on keppihevonen!”

Kyseessä oli F-kirjain…

(Q-kirjain taas on nimeltään ilmapallo.)

Jo jonkin aikaa yleisin sana Siirin suusta kuultuna on ollut “miksi”. Saa olla melkoinen akrobaatti vastauksiensa kanssa, jos haluaa miksi-jatkumon katkaista edes jossain vaiheessa. Usein tulee kuitenkin puhuttua itsensä pussiin ja on pakko todeta vain: “En tiedä.”

Siiri ei kuitenkaan enää tyydy tuohonkaan vastaukseen vaan rohkaisee:

“Kyllä sinä tiedät, sinä olet aikuinen.”

Luottamus äitiin on rajaton…

Askartelimme Siirin kanssa kivan talvikoristeen lastenhuoneen ikkunaan.

Tarvittiin vain neula, lankaa ja puuvillapalloja.

Edit: Idea lainattu työkaverin vaimolta vuosia vuosia sitten… 

Mieheni on saanut myös blogikärpäsen pureman ja perustanut oman blogin: Yrittäjän arkea. Käykäähän vierailulla sielläkin!

Edit: Tässä vielä linkki hänen yrityksensä kotisivuille, jos jotakuta sattuu oikein kovasti kiinnostamaan. 

Kaadoin Siirin mukin täyteen maitoa. Yleensä muki täytetään vain puolilleen, joten Siiri tyrmistyi:

– Äiti, en minä voi juoda tästä, kun se on liian täydellinen.

Sovittelin loppukesällä Topiaksen päähän pyöräilykypärää. Säädöt olivat hieman tiukalla ja ihmettelin ääneen:

“Onkos sulla noin paljon pää kasvanut tässä välissä?”

Siihenpä Siiri:

“Joo, mullakin on pää kasvanut. Mulla on niin iso pää, että mulle mahtuu iso kypärä päähän.”

Tein ystäväni tyttövauvalle tällaiset pienet tossut:

Sekoitin karstoilla vaaleanpunaista ja vaaleanruskeaa huovutusvillaa, jotta sain vanhan roosan sävyn. Huovutin tossut kaavan avulla. Sisäpuolelle laitoin kierrätettyä sarisilkkiä sekä moniväristä merinovillaa. Sisäpuolen käänsin lopuksi päällepäin, jotta nuo ihanuudet pääsevät oikeuksiinsa.

Eräänä yönä Siiri jutusteli unenpöpperössä aika villejä juttuja:

– Äiti, mitä tämä tekee?
– Ai mikä?
– Mun nenä.
– En minä tiedä. No, mitä sun nenä tekee?
– Se venyttelee. Ei se karkaa mihinkään, kun se vaan käy hakemassa Topiaksen.

Innostuin itsenäisyyspäivänä kokeilemaan Amerikasta tuomiani villavärejä. Sekoittelin värejä pilttipurkeissa ja maalailin hahtuvakiekkoa fiiliksen mukaan. Ajatuksena oli tehdä jotain Siirille mieluista. (*)

Värjäsin ensin kiekon toisen puolen, käänsin ympäri ja maalasin toisenkin. Sitten keittelin kiekkoa reilun puolituntia kattilassa. Kiekon sisälle jäi joitain lähes valkoisia kohtia, mutta yllättävän vähän. Vaaleat alueet kuitenkin mielestäni tuovat tähän väriyhdistelmään mukavasti keveyttä.

Koska hahtuvakiekon kuivuminen olisi luultavasti kestänyt ikuisuuden, vyyhditin hahtuvan kuivumisen ajaksi.

(*) Siiri on lähdössä vuodenvaihteen jälkeen 3-4-vuotiaille tarkoitettuun kerhoon. Aloin prepata tyttöä jo nyt, jotta hän ehtisi valmistautua ajatukseen olla vieraiden tätien ja lasten kanssa ilman äitiä. Luonnollisesti neiti ei suuremmin innostunut tiedosta, kunnes aloin vedellä vähän uusista naruista.

Kerroin, että hän saisi ikioman kerhokassin, jonne voitaisiin pakata jumppatossut ja eväät. Ääni kellossa muuttui välittömästi:

“Joo, minä haluan kaksi kassia. Toinen on pinkki ja toinen on sininen ja valkoinen, jossa on yksi Mikki Hiiri, kaksi Pikku Myytä ja kaksi Hemulia.”

Minä siihen ihmettelemään, että osaankohan minä tehdä sitä Hemulia ja miten ihmeessä se tehdään. Mutta vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä:

“Kyllä sinä osaat sen tehdä, teet vaan. Paappahan toi sulle sen ruskean ompelukoneen, jolla voi ommella nuken vaatteita. Ompelet sillä sen Hemulin.”

Toinen laukuista on kuulemma reppu ja toinen on kassi. Ja toinen ommellaan ja toinen neulotaan.

Huokaus… Melkoiset visiot on tyttärellä – äiti omplemassa Hemulia kassiin käsinveivattavalla ompelukoneella. Mahtaakohan äiti pystyä toteuttamaan toiveet..?
Jospa tästä hahtuvasta tulisi edes se “pinkki” neulottu kassi.