Siiri halusi jotain (en enää muista mitä…). Kerroin hänen saavan sen sitten, kun on aikuinen.

– Niin, sitte ku minä oon opettaja.
– Aiotko sinä ruveta isona opettajaksi?
– Aion.
– Et viitsisi… Keksi jotain sellaista, josta saa enemmän rahaa.
– Joo, minä teen sitte töitä.

Sain viimein valmiiksi angora-silkki-karitsanvillalankaprojektin. Lankaa kertyi n. 400g. (Kuva ensimmäisestä vyyhdistä täällä, muutkin näyttävät kutakuinkin samalta).

Tarkoitus olisi tehdä villatakki tai -pusero itselle. Mallikin alkaa olla hahmottunut päässä valmiiksi, mutta neulomiseen en vielä ole päässyt käsiksi. Syy piilee siinä, etten saa päätettyä värjäänkö langat vai en. Ja jos, niin minkä väriseksi. Ja missähän välissä? Mutta onhan tässä onneksi syksyä ja talvea vielä pitkästi jäljellä, eiköhän se tästä…

Angoraprojektin päätyttyä pääsin viimein käsiksi koirankarvaan. Kesällä sain eräältä ystävälliseltä sielulta n. 100g suomenlapinkoiran karvaa, jotka sekoitin yhtä suureen määrään villaa. Nyt kehräsin tuon satsin kaksisäikeiseksi, paksuhkoksi langaksi. Osa tästä lähtee takaisin koiran omistajalle, lopusta tullee töppöset. On muuten todella lämmintä kuitua tuo koirankarva!

Koirankarva-villa-sekoitus oli melko helppoa ja nopeaa kehrättävää. Mukavaa vaihtelua haastavan bambun ja löyhäkierteisen ja siksi helposti katkeilevan angoralangan jälkeen. En silti innostunut koirankarvasta ihan hirveästi, sillä karvoissa oli melko voimakas koirantuoksu ja karvaa pölisi työn eri vaiheissa ympäristöön reilusti. En kuitenkaan sano: “ei ikinä”, sillä lopputulos on mukavan lämpöinen ja pörröinen.

Oli jännä seurata materiaalin hävikkiä projektin kuluessa. Alussa kuituja oli siis yhteensä 200g. Karstaus “söi” kuituja sen verran, että valmista lankaa tuli tarkalleen 174g. Kun pesin langat (kolmeen kertaan!), vyyhtien paino oli tippunut hurjat 10g. Pestyt vyyhdit painavat siis yhteensä 164g.

Valokuvatorstain haasteena tänään kivet.

On tainnut jäädä raportoimatta pari kudonnan kurssiin liittyvää työtä.

Ensiksikin helmikudonnalla Siirille tehty rannekoru. En itse välitä suuremmin tämäntyylisistä koruista, joten päätin tehdä neidille rannekorun hänen lempiväreillään. Korua oli hauska tehdä – näitä voisi tehdä enemmänkin, jos vain olisi käyttöä.

Eräs kudonnan kurssin tehtävistä oli kokeilla punoa jotain luonnonmateriaalia. Mietin pitkään, mitähän keppejä lähtisin keräilemään pihalta, kun yhtäkkiä muistin paksun Melli-langan, jota oli jäänyt eräästä huiviprojektista jäljelle pieni kerä. Luonnonmateriaaliahan se villakin on, joten päätin testata langan soveltuvuutta korinpunontaan.

Tämän pikkukorin (pohjan koko n. 5 x 8 cm) tein kaislanpunontatekniikalla. Hauska kokeilu, joskin lanka oli aika haasteellinen punottava. Kaisla on sen verran jämäkämpää, että sen käsittely on helpompaa. Kori on luonnollisesti aika lerppu, eikä siis suoranaisesti toimi korina. Mutta sitä voisi kokeilla huovuttaa, jolloin se voisi pysyä paremmin kuosissaan.

Siiri suoriutuu vessareissusta mallikkaasti yksin. Ainoa hiomisen aihe on se, että pissaamisen jälkeen tyttö heistelee takapuoli paljaana pitkän tovin hakiessaan paperia pyyhkimistä varten.

Isä vinkkasi tyttärelleen, että vessassa asioilla ollessa kannattaisi paperi ottaa jo etukäteen.

“Ai tähänkö etukäteen”, kyseli Siiri ja ojenteli vasenta kättään.

“Äidilläkin on parta”, totesi Siiri saunareissulla.

Aamulla Siiri muisti vanhan sormileikin, jonka opetin hänelle kuukausia ja kuukausia sitten. Leikin juoni oli muistissa, mutta repliikit tulivat kyllä ihan hatusta:

Äiti: – Onko koira kotona?
Siiri: – Ei, kaupassa.
Ä: – Onko koira kotona?
S: – Ei, hiekkalaatikolla.
Ä: – Onko koira kotona?
S: – Ei, lauantaimakkaraa syömässä.
Ä: – Onko koira kotona?
S: – Hau hau!

Itse muistelen koiran olleen mm. naisten kanssa niityllä, miesten kanssa metsällä ja lasten kanssa leikkimässä.

Kesäkuun alussa kudonnan kurssilla saimme tehtäväksi kuvakudoksen jostain itselle merkityksellisestä valokuvasta. Valokuvasta tehtiin pelkistetty luonnos vesivärein ja jäljennettiin kuva ohuelle kuitukankaalle. Sain luotua loimet ja pätkittyä sopivanvärisiä lankanippuja, mutta siihen projekti sitten tyssäsi.

Koko kesän mökki- ja mummolareissuilla mukanani kulki iso paperikassi täynnä lankoja sekä kudontakehys tarvikkeineen. Turhaan. Koskaan ei ollut riittävästi aikaa, että olisi voinut syventyä kuvakudoksen saloihin.

Pari viikkoa sitten aloitin työt neljän kotiäitivuoden jälkeen. Ekaluokkalaiset ovat työllistäneet ja vieneet voimat siihen malliin, että käsitöille ei ole jäänyt aikaa sekuntiakaan – ei opiskeluihin liittyviin käsitöihin saati omiin projekteihin.

Tiistaina on kudonnan kurssin arviointitapaaminen, jolloin pitäisi palauttaa valmis työ kera portfolion. Jaiks!

Niinpä mies otti tänä aamuna lapset ja matkasi mökille. Lähtiessään huikkasi vielä auton ikkunasta: “Nyt heti töihin siitä!” Ja minä tein työtä käskettyä. Viisi tuntia, yksi vessatauko ja valmista on. Tai no, portfolio odottaa vielä sitä ihan viimeisintä viimetinkaa, mutta kuvakudos sentään tuli valmiiksi. Työn koko on n. 20 cm x 24 cm.

Tässä alkuperäinen valokuva ja siitä tehty luonnos sekä kuva työn alkumetreiltä.

Lokin kuva on napattu Suomenlinnassa kesällä 2002. Tuona kesänä ei tarvinnut paljon kelloa katsoa – aikaa oli yllin kyllin ja vuorokausirytmi sai olla täysin päälaellaan ilman omantunnontuskia. Nykyään elämä on tuskastuttavan kiireistä ja kello raksuttaa liian nopeasti. Kello määrää tahdin.

Halusin yhdistää nämä kaksi ajan kokemisen ääripäätä tähän työhön, jotta saisin muutoin varsin naiivin työhön jotain särmää. Siksi kaivelin laatikoiden kätköistä vanhan kellon koneiston, jonka kiinnitin työhön. Kuvakudoksen taakse laiton vahvikkeeksi ensin askartelussa käytettävää ohutta aaltopahvia pykäpistoin.

Työ oli todella haastava ja aikaa vievä. Jotta kuvaan olisi saanut enemmän yksityiskohtia, työn koon olisi pitänyt olla reilusti suurempi ja loimilankoja ainakin tuplasti enemmän. Nyt piti tyytyä hurjan pelkistettyyn ja summittaiseen lopputulokseen.

Ps. Olen saanut pariltakin taholta “Nice matters award” -tunnustuksen. Kiitos Makepeace ja Pia! Lämmittää kovasti mieltä, kun saa näin mukavaa palautetta. Minä puolestani jaan tunnustusta Villapata kiehuu -blogin AnniP:lle.

Juuri ennen nukahtamistaan Siiri pohti:

– Äiti, onko sarvikuonoja oikeasti olemassa? Entä hirvikuonoja?

Topias seurasi keskustelua tarkasti ja totesi lopuksi asiantuntevasti:

– Karhuja ei ole olemassakaan!

Lapset tiedostavat hämmästyttävän aikaisin olevansa tyttöjä ja poikia. Aihe tuntuu nousevan lasten ajatuksiin tietyissä sykleissä ja saavan aina uusia ulottuvuuksia.

Viimeaikoina Siiri on kovasti pohtinut sitä, miten tytöt ovat sitten aikuisina naisia ja että naisten masuissa on vauvoja.

“Kun minä huomaan, että minä oon aikuinen, niin sitten minun masuun syntyy vauva.”

“Nyt minä oon lapsi ja sitten minusta tulee aikuinen. Sitten minä saan lapsia. Sitten ne kasvaa aikuiseksi ja ne saa lapsia. Ja sitten nekin kasvaa aikuiseksi ja saa lapsia. Ajattele, ainakin kymmenen ihmistä. Miten iso perhe meillä sitten on!”

“Sitten, kun minä saan lapsia niin sinusta tulee mummi. Ja isistä tulee ukki. Äiti, miksi te muututte eri näköisiksi?”

(Siiri siis oli käsittänyt asian niin, että minä muutun konkreettisesti mummiksi eli äidikseni. Kyse ei ollut normaalista vanhenemiseen liittyvästä rupsahtamisesta…)

Valokuvatorstai on siis palannut kesälomilta. Tämänkertainen haastesana on ‘tuore’.

Kuvat sopivat haasteeseen myös siksi, että ovat harvinaisen tuoreita otoksia. Yleensä sorrun kaivelemaan arkistojen kätköjä, mutta tällä kertaa kuvat on otettu suoraan kameran muistikortilta.

Tänä aamuna köllöttelimme sängyllä ja juteltiin, millaisia unia on nähty. Siiri oli tietysti nähnyt unta prinsessoista ja linnoista.

Yhtäkkiä tyttö työntää kielensä pitkälle ulos ja nappaa hiuksen suustaa.

– Miksiköhän tuo karva oli mun suuhun menny?
– En kyllä tiedä.
– Nuhanenä oli varmaan sen yöllä laittanu.
– Oliskohan? Näitkö sinä sen nuhanenän?
– En tietenkään, kun se on niin pieni ja näkymätön.

Kun olin lapsi, isäni opetti meitä lapsia pysymään poissa pöydältä sananparrella: “Elävä liha pois pöydältä.”

Olen viljellyt tätä samaista lausetta omille lapsilleni, kun he kiipeilevät pöydälle kertoen, että ukki sanoo aina näin.

Siiri on sisäistänyt asian ja komentaa ahkerasti pikkuveljeään:

– Topias, ukki sanoo aina, että lihava pois pöydältä! Vai miten se nyt meni…

Sain pari iltaa sitten valmiiksi ensimmäisen vyyhdin angora-silkki-karitsanvillalankaa, jota kertyi 85g ja n. 190m. Lanka on unelman pehmoista ja kevyttä.

Muutaman pienen kokeilun jälkeen huomasin, että kuitusekoituksen ja erityisesti angoran ominaisuudet pääsevät parhaiten esiin mahdollisimman löyhäkierteisessä langassa. Angorina-blogin Catarina kävi myös vinkkaamassa asiasta.

Pesin langan melko haaleassa vedessä, jotta karitsanvillassa oleva lanoliini säilyisi mukana langassa.

Väri on sellainen, etten oikein tiedä tykkäänkö vai en. Yleensä pidän luonnonväreistä, mutta tässä langassa on sekaisin harmaata angoraa, valkoista villaa ja kermanväristä silkkiä. Sekoituksen lopputulos on mielenkiintoinen, ehkä hieman pellavaakin muistuttava. Toisaalta lanka voi näyttää hieman likaiselta, jos ja kun ei värin alkuperää tiedä. Harkitsen värjäämistä, mutta kun ei oikein kuitenkaan hennoisi… Enkä edes vielä tiedä mitä tästä tulee ja kenelle, joten värin valintakin tuottaa päänvaivaa.

Tuli mitä tuli, tätä kehrätään lisää. Kaikenkaikkiaan lankaa pitäisi kertyä n. 400g, joten työtä vielä riittää. Mutta onneksi niin mukavaa työtä.

Ja lisää mukavaa työtä on jonossa, sillä eilen saapui pieni paketti Lindalta. Hän lähetti minulle suomenlapinkoira Heronsa karvoja kehrättäväksi. Upean tummanharmaita pohjavilloja, joista tulee varmasti maailman lämpöisintä sukkalankaa. En malta odottaa!

Ja loppuun kuva-arvoitus veljeltäni. Mikä tämä on? Tietääkö kukaan? Minä en osannut kuin arvailla. “Lanka” on kuulemma siimaa ja härveli pyörii tuon kepin varassa.

Opiskelujen vaatetuksen kurssin ensimmäinen etappi – asu vaativaan käyttöön – on valmis.

Topin ja takin suunnittelusta olen kertonut jo enemmän tässä ja tässä postauksessa. Valmiit vaatteet näyttävät tältä:

Takista tuli suunnitelmista poiketen musta, sillä se oli valkoisen ohella ainoa vaihtoehto kaupan tarjonnasta johtuen. Fleece on erittäin ohutta mikrofleeceä, jossa vain toinen puoli on nukitettu. Nurjalta puolelta kangas on siis neulosta. Keveydestään huolimatta kangas on uskomattoman lämmin.

Takissa on ylipitkät hihat, jotka voi kääntää sopivan mittaisiksi. Kun tarvitsee herkästi paleleville käsille suojaa, hihoissa riittää mittaa vilukissan tarpeisiin.

Topissa on myös reilusti mittaa helmassa, jotta kahden lapsen äidin napa saadaan hyvin piiloon, vaikka käsiä nostelisikin jumpatessa. Toistaiseksi toppi on hieman väljä, mutta sitä voi ottaa sisään sivusaumoista, kunhan vatsalihastreenin tulokset alkavat edes hieman näkyä.