Tuli raju sadekuuro ja katselimme sitä ikkunasta. Pahassa kyselyiässä oleva Siiri-tyttö laukaisi taas pahan miksi-kysymyksen – “Äiti, miksi sataa?”

Huokaisin syvään ja päätin selittää asian juurta jaksain. Kerroin monin sanankääntein miten vesihöyry kerääntyy vesistöistä taivaalle pilviksi ja miten ne saavuttavat lopulta kastepisteen ja satavat sitten vesisateena maahan.

– Ymmärsitkö?
– Joo, ymmärsin.
– No miksi siis sataa?
– Koska kukat tarvitsee vettä.

Myöhemmin mökillä savusaunalla ihmeteltiin jälleen samaa asiaa, miksi sataa. Puhe kääntyi pilviin ja isä selitti lapsille, mistä pilvet on tehty. Minä kysyin Siiriltä, muistaako hän miten vesi pääsee sinne pilveen.

– Joo, muistan. Hanasta!

Olen sekoitellut helmikuussa Angorinalta saatuja angorakanin karvoja karitsanvillan ja silkin kanssa. Tuloksena on unelman kevyttä ja pehmeää hahtuvaa.

Ehdin jo hieman kokeilemaan ko. sekoituksen kehräämistä, mutta en ole ihan tyytyväinen lopputulokseen. Karkein karitsanvilla pyrkii pintaan näin ohuessa ja tiukkakierteisessä langassa, eikä tulos ole ollenkaan sitä mitä voisi noin pehmoisesta hahtuvasta odottaa.

Haluaisin säilyttää hahtuvassa olevan pehmoisen tunnun myös langassa. Täytynee tehdä vielä lisää kokeiluja ennen kuin uskallan kehrätä isompia eriä. Löyhäkiertesempi lanka voisi olla toimiva ratkaisu. Täytyy myös pohdiskella kertaamisen tarpeellisuutta/tarpeettomuutta. Odotukset ovat todella korkealla tämän langan suhteen!

Bambua sain kehrättyä jo hyvän aikaa sitten lisää 150g eli n.500m. Yhtensä olen kehrännyt nyt n 200g. Jokohan tuosta jotain saisi aikaan? Haaveissa olisi jokin lyhythihainen neuletakki.

Blogissa on ollut viime aikoina vähän hiljaisempaa, mutta on täällä silti ahkeroitu. Tai itseasiassa juuri siksi koneella istuminen on jäänyt – puuhaa on riittänyt enemmän kuin tarpeeksi.

Suurimman osan ajasta on vienyt kodin remontointi. Olen sutinut seiniä uuteen uskoon oikein urakalla.

Lastenhuoneeseen laitoin väriä reilusti:

Pikkuherra ei ilmeisesti ollut täysin tyytyväinen lopputulokseen, sillä hän kävi piirtämässä seinään pari autoa lisää. Onneksi kuitenkin kädessä oli taululiitu ja taideteokset saatiin pyyhittyä pois vähällä vaivalla.

Vaihdoimme vanhempien makuuhuoneen ja työhuoneen paikkoja ja tein uuteen makuuhuoneeseen hieman kohokuvioita. Seinässä on ikäänkuin pystyraitaa ja keskellä iso ympyrä täynnä ruusuja. Pohja on tehty Kevyt-rae maalilla, maalattu siveltimellä päälle harmaan-lilan sävyisellä maalilla ja viimeistelty ympyrä helmiäislasyyrilla.

Olohuone sai uuden herkullisen maitokaakaon värin samalla kun käsittelin kirsikan värisiä huonekaluja lakkapetsillä pähkinänruskeiksi. Työhuoneeseen tuli asteen vaaleampi ruskean sävy kuin olohuoneeseen. Näistä en viitsinyt kuvia napsia, kun ei niissä ole mitään mielenkiintoista.

Lopuksi seinä, johon olen todella tyytyväinen. Pikkuvessan yksi seinä sai tummahkon harmaan sävyisen maalin pintaansa ja hopeisia kuvioita sablonin avulla.

Nyt sitten alkaa kaappien tyhjennysoperaatio ja uudelleen järjestely. Lisäksi pitäisi päivittää kodin tekstiilit sopimaan kotimme uuteen ilmeeseen.

Parasta tässä kaikessa lienee se, että saan vihdoin aivan ikioman työpisteen, johon voin hyvällä omallatunnolla ja kaikessa rauhassa levitellä kaikki käsityöt. Ompelukone ja saumurikin saa olla koko ajan pöydällä käden ulottuvilla. Jee!

Siiri opettelee innokkaasti lorua kuukausien nimistä.

“Tammi, melli, haamis…”

Ja vaikka kuinka tavaamme sanoja helmi ja maalis, loru alkaa aina kuitenkin noin.

Ps. Käsityörintamalla on ollut hetken vähän hiljaisempaa johtuen green cardin suorituspaineista. Kortti on nyt hallussa, joten olen taas päässyt vähän pehmeämpiinkin materiaaleihin käsiksi. En saa kuitenkaan kuvia kamerasta ulos kuin aikaisintaan tiistaina. Silloin luvassa jonkinlaista raportintynkää.

Laitetaanpa ylös myös joitain pikkuherran (2v.) omia sanoja.

Aita ähmele! = Älä laita tuolia liian lähelle pöytää!
Kyyhpimään! = Pyyhkimään!
Uskia / uskinen = lusikka
Aahura = haarukka
Akkoia / akkoritti = traktori
Utia = jugurttia

Lapset olivat syöneet ja siirtyneet leikkimään olohuoneeseen. Aikuiset vielä istuivat keittiössä seurustelemassa.

– Hiljaa siellä keittiössä, Siiri komensi topakasti.
– Miksi ihmeessä, kysyin.
– Mulla on täällä tärkeä juttu menossa.
– Mikähän se on?
– No, en mää vielä kerro, ku en mää itekään tiedä.

Tovin ajatuksiaan kasattuaan tyttö ilmoitti:

– Mää teen täällä merenneitoa.

Siitä se vasta riemu syntyi, kun mummilan lattialle levitettiin iso petauspatja. Lapset intoutuivat temppuilemaan ja riehumaan ihan hiki päässä. Temuamisen lomassa Siiri hihkaisi varoitukseksi:

“Tulkaa pois edestä, kun minä kuperran!”

Tyttö oli siis aikeissa heittää kuperkeikan.

Samalla kertaa Topias oppi myös tekemään kuperkeikan ihan itse.

Jos oli äidillä taidot karttuneet kehräystauon aikana kuin itsestään, niin kylläpä oli oppia ottanut tytärkin ihan vain sivusta seurailemalla.

Kehräilin villoja takapihalla uudella myllylläni, kun Siiri antoi ymmärtää, että hänkin haluaisi kokeilla omien villojen karstaamista. Myllyähän tyttö on pyörittänyt kyllästymiseen asti, joten hain hänelle käsikarstat ja annoin pienen nöttösen villaa käteen. Jatkoin omia hommiani ja jäin seuraamaan kuinka homma neidillä sujuu.

Suuri oli äidin ihmetys, kun tyär alkoi täysin oikeaoppisesti nyppiä isosta villatukosta pienempiä nippuja ja asetteli ne kuitujen suuntaisesti toiselle karstalle. Saatuaan karstalle tasaisen kerroksen hän nappasi toisen karstan käteensä täsmälleen oikein päin ja alkoi karstaille. Kohta neitokainen pyöräytti toisen karstan ympäri siirtäen villat toiselle puolelle ja jatkoi karstailemista kuin olisi tehnyt sitä koko ikänsä.

Onhan Siiri toki seurannut touhujani vierestä iät ja ajat, mutta en minä voinut uskoa, että hän on noin tarkasti pannut merkille, miten homma hoituu. Saati, että olisi vielä voinut toistaa sen perässä noin yksityiskohtaisesti.

Kyllähän minä jo koulutuksenkin puolesta tiedän “kaiken” mallioppimisesta, mutta ei sitä lapsen omaksumiskykyä ja -halua voi tajuta, vaikka sen omin silmin päivittäin näkee ja kokee.

Tuttu sananlasku “tekemällä oppii” pitää hyvin paikkansa. Mutta näyttää sitä oppivan tekemättäkin.

Bambukuidun kehruu on jäänyt, kun se oli niin työlästä ja vaikeaa. Kuitu on liukasta ja vaati melkoisen pitkää pinnaa saada edes pieni vyyhti aikaiseksi. Valmis lanka on kuitenkin niin ihanaa, että lopulta ei auttanut kuin taas istahtaa rukin ääreen.

Ja kas, parin viikon tauon jälkeen bambun kehrääminen olikin kuin leikkiä vain. Ihan yhtäkkiä kehrääminen sujui kuin olisi aina bambun kanssa värkkäillyt. Vauhtia sai laittaa tuplasti lisää ja tulosta syntyi jouhevasti. Kylläpä maistui mukavalta.

Kyllä villan kehruu on kuitenkin aika paljon mukavampaa ja helpompaa. Mutta tästä taidon kehittymisestä rohkaistuneena uskaltautunen tarttua tulevaisuudessa myös silkkikuituun.

Kudonnan kurssilla oli kaksi koelointa, johon sai testata erilaisia kudottavia materiaaleja. Tässä omat kokeiluni.

“Hevosenhäntälankaa”, videokasetin nauhaa ja sukkahousunauhaa. (Kuva on surkea. Yritän muistaa laittaa paremman.)

Leipäpusseja.

Kuplamuovia. Tästä tuli kiva.

Sanomalehdestä leikattuja suikaleita. Oli todella haastavaa kudottavaa, sillä suikaleet katkeilivat helposti. Siksi jouduinkin jättämään suikaleiden päät roikkumaan ja laittamaan aina yhden kaksinkertaisen suikaleen kerrallaan kuteeksi.

Heti juhannuksen jälkeen värjäilimme miehen siskontyttöjen kanssa lankoja kasviväreillä.

Suurin osa langoista oli esipuretettu valmiiksi – jo viime kesänä – alunalla ja kuparivihtrillillä. Värjäsimme nämä langat ensin.

Tytöt keräsivät pomulehtiä ja minä saniaisia. Molemmilla kasveilla olin saanut kivoja vihreitä aikaan vuosi sitten, joten päätin pysytellä tutuissa kasveissa. Jotta ei kuitenkaan tulisi ihan saman toistoa, laitoimme kasvit samaan pataan. Tytöt keittelivät iltasella lientä samalla kun minä nautiskelin savusaunan löytyistä mieheni kanssa. Ihan hyvä diili mielestäni.

Aamulla väriliemi oli jäähtynyt ja siivilöimme kasvit pois. Sitten langat pataan ja pata tulille. Lankaa oli aika reilusti suhteessa liemen määrään, mutta väriä tarttui silti mukavasti. Tulos oli kuitenkin yllättävän kellertävä.

Kävin keräämässä vielä toisen satsin saniaisia, jotta saisin lopuista langoista selkeästi vihreitä. Tätä värilientä keitettiinkin sitten pitkään ja hartaasti, eikä väri silti tuntunut oikein irtoavan. Lopulta luovutin, kun sadekin yllätti, ja heitin loput langat väriliemeen. Mies kävi kyliltä hakemassa alunaa, jonka laitoin suoraa väriliemeen puretusaineeksi. Näistä langoista tuli hennon vaalean keltaisia. (Kuvassa vasemmanpuolimmaiset kaksi vyyhtiä.)

En ollut ihan täysin tyytyväinen ensimmäiseen värjäyserään, joten heitin vaaleimmat vyyhdit vielä toisesta erästä jääneeseen liemeen ja annoin lillua siellä yön yli. Aamulla sitten pesin kaikki vyyhdit järvivedellä.

Aluksi tuntui, että väriä ei tarttunut lankoihin juuri ollenkaan. Nyt ne näyttävät pelkästään kauniilta. Jotenkin sitä on kai jo niin tottunut kirkkaisiin valmisväreihin, että luonnonvärit näyttivät ihan pliisuilta ja hailakoilta niiden jälkeen. Mutta nyt olen enemmän kuin tyytyväinen näihin lankoihin.

Kiitokset innokkaille apureille!

Tässä Siirin tyylinäyte valokuvatorstain aiheeseen ‘tanssi’.

Viime päivityksestä tuntuu olevan ikuisuus. Tällä välillä on kuitenkin ehtinyt tapahtua monenlaista.

Ennen juhannusta lapset lähtivät evakkoon mummolaan ja tämä tyttö tarttui telaan ja pensseliin. Maalalilin kotiamme uuteen uskoon – niin seiniä kuiin huonekalujakin. Samalla yritin viedä opiskeluprojekteja eteenpäin.
Juhannuksena sitten hyörimme miehen siskontyttöjen kanssa lankapatojen äärellä. Myös värttinä sai kyytiä.

Sisustusprojekti on vielä pahasti kesken ja vie kaiken tarmon, ajatukset ja liikenevän ajan. Opiskeluprojektitkin huutelevat yhä keskeneräisinä. Tähän samaan syssyyn mies laittelee tietokonetta ja “MediaCenteriä” kuntoon, joten koneelle tai kameran muistikortille on melko vaikea päästä. Mutta kaikesta huolimatta lupaan laitella kuvia aikaansaannoksista lähipäivinä.

Tilityksen päätteeksi loppukevennys:

Kun ajelimme mökille juhannuksen viettoon, Siiri kyseli isän ikää. Vastauksen kuultuaan tyttö hehkutti vaikuttuneena:

“Kylläpä sinä, isi, ootkin syönyt hyvin!”

Pikkuveljeni on ollut jo juhannustunnelmissa ja yllätti minut uudella otsikkokuvalla.

Juhannuskoivujen myötä toivotan kaikille hauskaa juhannusta!

Kudonnan kurssilla pääsimme kokeilemaan kaislanpunontaa.

Mukavaa hommaahan se on, mutta työlästä ja aikaavievää. Jos kotiini koreja tarvitsen, taidan suosiolla ostaa ne kaupasta. Tulee nimittäin yhdelle pikkukorille turhan paljon hintaa, jos laskee materiaalikulujen lisäksi vielä kuluneet työtunnit. Ja taitaaa työn jäljessäkin olla vielä toivomisen varaa jonkin verran.

Olen kuitenkin enemmän kuin tyytyväinen aikaansaannokseeni.

Jos alkaisi itse kerätä järvikaislat koria varten, kuluisi tuohon pikkukorin valmistusprosessiin jopa kaksi kuukautta. Kaislat tulee poimia yksitellen juuri oikeaan aikaan keruuajan ollessa vain noin pari viikkoa. Sitten kaislat sitkistetään ja kuivatetaan, mikä vie ainakin kuusi viikkoa. Kun halutaan kaislat ottaa käyttöön, niitä on liotettava hyvä tovi, jotta ne olisivat taipuisia ja punottavissa. Tämän pienen korin punomiseen minulla kului aikaa n. 2, 5 tuntia.