Sanotaan, että ihminen muistaa parhaiten hajuja. Hajut tai tuoksut tuovat mieleen muistoja vaikkapa lapsuudesta. Joskus tuttujenkin hajujen nimeäminen voi olla kuitenkin vaikeaa.

Olimme Siirin kanssa tyttöjen shoppailureissulla. Kaupoissa kiertelyn päätteeksi astuimme autoon ja suuntasimme kotiin. Autossa tuntui joku haju – ei kovin voimakas, mutta selvästi havaittavissa oleva. “Äiti, mikä täällä haisee”, kuului takapenkiltä. Nuuhkin ilmaa koettaen keksiä hajun aiheuttajan, kun Siiri jo vastasi itselleen: “Täällä haisee sairaalan käsihuuhde. Se haisee minusta hyvälle.”

Minun mielestäni haju ei ollut hyvä, eikä muistuttanut käsidesin tuoksua, mutta Siirille siitä tuli heti todella voimakas mielleyhtymä viikon takaiseen sairaalavierailuun. Juttu jatkui jotaikuinkin seuraavasti: “Äiti oli juonut nokkamukista kaikki vedet, niin mummun piti käydä laittamassa äidille lisää vettä mukiin.”

Mukavaa oli huomata, että sairaalan tuoksu ei ollut jättänyt tytölle pahempia traumoja…

Isi oli työreissulla ja Siiri ikävöi isäänsä kovasti. Lohdutin tyttöä: “Huomenna aamulla sitten näet taas isin.”

Aamulla Siiri tuli huoneeseemme, kapusi sänkyyn ja ilahtui tekemästään löydöstä:

“Isi, sää oot tullut kotiin! Nyt mää nään sut.”

Toipilaana ollessa ei kovin suuria juttuja ole voinut tehdä. Apupupu oli juuri sopiva pikku projekti. Pupusta tuli kuitenkin rusakko, kun tilasin “pupulankaa” ja langan tuojalla oli tällainen näkemys pupun värityksestä. No, lopputulos on mielestäni onnistunut, vaikka alkuun hieman hymähtelinkin ajatukselle apurusakosta.

Kuten kuvista voi päätellä, vähän on myös tullut karstailtua lainassa olevalla karstamyllyllä. En tosin ole ihan täysin tyytyväinen sen tekemän jälkeen. Vika voi hyvinkin olla tekijässä, mutta sen verran paljon olen nyt myllyä pyöritellyt, että olisin kuvitellut jo jotain oppineeni rakkineen hengenmaailmasta…

Arvontapalkintoa olen myös aloitellut ja se odottelee viimesilausta. En kuitenkaan paljasta vielä tämän enempää.

Valokuvatorstai: kämmenellä.

Isä kertoi Siirille, että Maria ja Jussi olivat tulossa illalla hoitamaan lapsia. Siiri ei ollut tavannut Jussia tai ketään muutakaan Jussi-nimistä miestä aiemmin. Tyttö riemastui isän kertomasta ilouutisesta ja huudahti:

“Joo, Maria tulee Pupujussin kanssa hoitamaan meitä!”

Hieman myöhemmin ulkona neiti kuiskutti uutisen myös parhaalle ystävälleen: “Pupu tulee meille.”

Iltapuurolla Siiriä alkoi jännittää nukkumaan meneminen, sillä hän oli edellisenä yönä nähnyt pelottavaa unta hevosesta.

S: – Onko lastenhuoneessa hevosia?
Ä: – Ei.
S: – Onko pimeässä hevosia?
Ä: – Ei.
S: – Jos tulee unessa hevonen, sille pitää sanoa: “Mene pois.” Sitten se laittaa oven raolleen ja menee Marian luo. Ne ei pääse tänne sisälle, kun ovi on lukossa.

Sana-arvoitukseen tuli hurjasti arvauksia, kiitos kisaan osallistuneille! Olitte kyllä keksineet hienoja selityksiä Siirin lauseelle “Ypyttiä, katakkis”. Olin suorastaan hämmästynyt, miten erilaisia tulkintoja lauseesta saitte aikaan – itse en olisi varmasti keksinyt ensimmäistäkään… Hymy nousi kyllä huulille jokaisesta arvauksesta. Kiitos!

Paljastetaanpa viimein oikea vastaus:
Ypyttiä = rypäleitä
katakkis = tälle sanalle paras vastine lienee englannin “please“. Kun Kehotimme Siiriä pyytämään kauniisti, hän lisäsi aina loppuun itse keksimänsä sanan ‘katakkis’. Se ei ole siis väännös mistään suomenkielisestä sanasta vaan Siirin oma tulkinta kauniisti pyytämisestä. “Saisinko” tai “kiitos” siis hyväksytään oikeiksi vastauksiksi.

Yhtään täysin oikeaa vastausta ei siis tullut. Yllättävän moni kuitenkin tavoitti ‘katakkis’ -sanan syvimmän olemuksen. Ei Siiri siis ihan hakoteillä ole ollut sanaa keksiessään, hih.

Arvonta suoritettiin aamutuimaan. Virallisena valvojana toimi mummu ja itseoikeutettuna onnettarena tietysti Siiri.

Paljon onnea Vanilla!

(Laitan paketista kuvia, kunhan se on perillä onnellisella voittajalla…)

Riiassa piti tietenkin käydä shoppailemassa. No, todellisuudessa tuli osteltua hyvin vähän – ihania ideoita tarttui mukaan senkin edestä.

Vaatteissa tämä ihana neulottu toppi puhutteli eniten. Piti napata oikein kuva, että muistaa idean paremmin. Jos joskus ehdin taas neuloa, teen jotain tämän tyylistä, en kuitenkaan täsmälleen tällaista. Mutta kietaisutyyli ja ohuen kankaan ja pitsineuleen yhdistäminen kolahti.

Eräässä ostoskeskuksessa oli pieni “koju”, jossa myytiin itse tehtyä paperia ja huopaa sekä näiden erilaisia yhdistelmiä. Huopajutut (esim. laukkuja, pussukoita, kukkasia) eivät olleet minun makuun ihan riittävän viimeisteltyjä, joten jäivät hyllyyn, vaikka olisin ihan kannatuksenkin vuoksi halunnut jotain ostaa. Hinta ei nimittäin päätä huimannut. Mutta ideoita shoppailin taas senkin edestä. Tässä muutama kännykkäkameralla otettu kuva:

Yläkuvassa on todella iso huopalevy, joka on koottu pienen pienistä erivärisistä huopapalloista. Oli muuten aika painava… Teki mieli ostaa, mutta en millään keksinyt järkevää käyttöä moiselle. Siispä en viitsinyt alkaa raahata sitä mukanani Suomeen, kun laukkujen painojen kanssa taiteiltiin jo muutenkin.

Alhaalla taas samanlaisesta huopapallolevystä tehtyjä kirjankansia. Kirjan sivut olivat sitten itsetehtyä paperia. Aika hutera kapistus, mutta aivan ihana.

Näissä kirjoissa oli sitten jo enemmän järkeä:

Muistakaahan kisa! Vastausaikaa vielä tämä päivä.

Lähtiessämme ajamaan mummolasta kotiin, kiristin Siirin istuimen turvavyöt kuten aina. Siiri olisi halunnut jättää istuimensa vyöt reilusti löysemmälle, jotta olisi päässyt kiehnäämään takapenkillä. Yritin selittää, miksi vyöt täytyy pitää kireällä. Pitkän selostukseni jälkeen Siiri kiteytti ajatuksen:

“Jos turvavyöt ei ole tiukalla, niin sitten tulee kolari.”

Onneksi asia ei sentään ole ihan näin yksioikoinen.

Ajelimme siis kotia kohti, kun eräästä risteyksestä eteemme kääntyi auto. Auto tuli hyvin pieneen väliin, eikä saanut kiihdytettyä alta pois, joten jouduin jarruttamaan melko reilusti. Siiri huudahti takapenkiltä:

“Nyt meinas tulla kolari!”

Minä vakuuttelin, ettei asia ihan näin ollut, jolloin Siirikin myöntyi lieventämään toteamustaan:

“Niin, meillä tuli vaan ylämäki ja auto meinasi kompastua.”

Sain torstaina kauan odotetut käsikarstat. Nyt olen harjoitellut karstaamista hiki hatussa aina, kun on vähänkään ollut siihen mahdollisuus.

Hyvä, että Pirkko lähetti minulle valmiiksi karstatut villat, joilla pääsin testailemaan värttinällä kehräämistä, sillä jos olisin aloittanut kehräämisen opettelun karstaamisesta, niin äkkiä olisi tullut stoppi tälle hullutukselle. En tiedä miksi, mutta karstaaminen ei ole ollenkaan niin helppoa kuin voisi kuvitella. Äkkipäätä luulisi, että kehrääminen olisi se hankalampi juttu, mutta ei…

Jotenkin onnistun saamaan kuidut aina kaksin kerroin karstojen ylälaitaan ja hahtuvasta tulee ihan omituista. Tähän tapaan:

Olen kokeillut kaikki päähäni pälkähtäneet tavat karstata, eikä muutosta juuri tullut. Olisko vinkkejä?

Nyt yhtäkkiä kuitenkin hahtuvalepereet ovat onneksi alkaneet näyttää vähän asiallisimmilta, joskaan en tiedä miksi. Tästä rohkaistuneena uskalsin tarttua jälleen värttinään. Hahtuvalepereet ovat huomattavasti ilmavampia kuin karstamyllyllä karstattu iso hahtuvapala, joten langasta tuli ajoittain aivan liian ohutta ja se katkeili ikävästi. Mutta kyllähän siitä taas lankaa syntyy, vaikka taidotkin olivat jo ehtineet näin lyhyessä ajassa ruostua selkeästi.

Vaan ei auta narista, itsepähän olen tähän hommaan ryhtynyt. Ja nyt on niiiiiiiiiiin iso kasa villaa saunassa levällään, että pakkohan se on langaksi asti saattaa, vaikka mikä olisi.

Kun Siiri opetteli puhumaan, hänellä oli melkoisia väännöksiä sanoista. Siitä huolimatta hän tuli hämmästyttävän hyvin ymmärretyksi, ainakin perheensä keskuudessa. Tässä muutama helmi, joista osa on jäänyt elämään edelleen:

nakku = traktori
uutuusia = juustoa
nunukkia = jugurttia
Putis = Topias
ukkutu = ukkonen
kukis = lusikka
putti = tippui

Nyt laitetaan sitten se lupaamani kisa pystyyn:

Arvaa, mitä Siiri tarkoitti lausella: “Ypyttiä, katakkis.”

Kaikki aivonystyröitään vaivanneet, arvauksensa ja yhteystietonsa (sähköposti) tähän postaukseen jättäneet osallistuvat arvontaan. Täysin oikein arvanneelle luvassa erityispalkinto. Palkintoina on jotain itse tekemääni. Vastausaikaa on ensi maanantaihin puoleenyöhön saakka. Kun vuorokausi vaihtuu tiistaiksi, kisa sulkeutuu.

Edit: vastausaika on loppunut! 

Valokuvatorstain aiheena tänään onnellinen.

Lapsi osaa olla pienistä asioista onnellinen. Aikuisena aletaan havittelemaan jotain suurempaa – “sitten olen onnellinen, kun…” Ja siitä onkin usein onni sitten kaukana. Vanhemmuuden myötä onneksi olen oppinut itsekin olemaan jälleen onnellinen pienistä ohikiitävistä onnen hetkistä.

Loma on nyt vietetty ja palattu arkeen. Mukavaa oli mutta mukava oli kyllä tullaa kotiinkin.

Lomareissulla sain mukaani hartaasti odottamani säkillisen lampaan villaa. Säkin sisältö on nyt levitelty parvekkeelle. Koetin jakaa villaa laadun mukaan eri kasoihin, mutta ei se ihan helppoa ollut, kun ei ole raakavillaa koskaan aiemmin käsitellyt. No, pesuhommiin käy nyt tieni – saa nähdä mitä siitä sitten tulee… Karstausta ja kehräämistä kuitenkin luvassa tulevaisuudessa, toivottavasti. Näpsin kuvia työn lomassa ja lisäilen niitä tänne myöhemmin.

Edit: Tässäpä niitä kuvia villoista. Ensin pesemättömät villat kolmessa kasassa:

Tässä sitten pestyä villaa. Kyllähän lähti “väriä”!

Lupaamani arvonnan järjestän lähiaikoina, olkaahan tarkkana…

Kaunis kiitos eiliseen postaukseen kommentoineille! Hienoja ideoita peiton reunuksiin tuli niin paljon, että eilisen tyhjän pään sijaan visioita sinkoilee ristiin rastiin.Nyt kun osaisi vielä päättää… Mutta itsepähän kerjäsin, hih.

StatCounterin kävijälaskurin mukaan blogissani on ollut kävijöitä jo yli 21 000 maaliskuun puolivälistä alkaen. Blogilistalla häämöttää Top 100 -lista ja tilaajiakin on pitkälti toista sataa. Huisia!

Suuri kiitos kaikille lukijoille! Enpä olisi arvannut moista suosiota odottaa, kun näitä Siirin lausahduksia aloin omaksi iloksi muistiin kirjoitella. Teidän ansiostanne blogia tulee päivitettyä ahkerammin.

Tämä tyttö lähtee lomalle miehen kanssa kaksistaan, joten luvassa on pieni päivityskatkos. Loman jälkeen lupaan järjestää jonkin sortin arpajaiset kiitoksena lukijoilleni. Nyt kohti Riikaa!

(Kunnia kuvasta kuuluu veljelleni. Kiitos!)

Eipä ole viimepäivinä blogissa paljon kuvia tai käsitöitä vilahdellut. Korjataanpa tämä puute nyt kertaheitolla.

Huovutusvillojen kanssa on tullut lutrattua iltaisin erinäisten kokeilujen parissa. Ei niistä lahjatossuista ilmeisesti kovin suuria traumoja jäänyt – pikemminkin sisuunnuin ja päätin opetella huovuttamaan entistä paremmin.

Tässä ensinnäkin yksinäinen vauvan tossu, joka todennäköisesti ei koskaan saa paria. Nyt kuitenkin tiedän, että tossut saa aikaan pienemmälläkin vaivalla, kun älyää ottaa käyttöön bambuverhon ja rullaa vaan menemään. Kun olis tämänkin älynnyt aikaisemmin…

Munanlämmittimiä, jotka nämäkin jäänevät yksittäiskappaleiksi. (Tosin, vannomatta paras…)

Tuikkulyhty, joka on huovutettu pilttipurkin päälle. Joulu tulee vääjäämättä…

Kännykkäkotelo, joka kaipaisi vielä kiinnityssysteemiä ja kaulanauhaa. Tällaiseksi kuitenkin jää, olihan tämäkin vain kokeilu. Läpässä on vanhasta pitsiliinasta leikattu kuvio upotettuna villaan. Ompelukoneella huruuttelin kirjailua pintaa elävöittämään.

Paras pitää säästää aina viimeiseksi. Vauvan peitto, jossa on konekirjailua. Huovan sisällä on harsokangasta tekemässä peitosta käytettävämmän.

Yksityiskohtia:

Loppuun vielä avunhuuto: Peitto on ihana, mutta sanokaa, mitä minä teen noille reunoille! Jotain reunuksia peitto kaipaa, mutta millaisia ja minkä värisiä? Ideoita?