Vatavan suuret kiitokset kaikille käsityömuistojaan jakaneille! Upeaa, miten moni jaksoi kertoa pitkiäkin tarinoita lapsuudestaan ja nuoruudestaan.
Sirpa Kokon tuoreessa (2007) väitöskirjassa Käsityöt tyttöjen kasvatuksessa naiseksi on käsitelty aihetta myös käsityömuistojen pohjalta. Haastateltavina oli tulevia luokanopettajia.
Väitöskirja oli hyvin mielenkiintoista luettavaa. Erityisesti kiinnitin huomiota seuraavaan tekstinpätkään, sillä se oli kuin suoraan teidän kirjoituksistanne.
”Ikävät koulussa valmistettavat käsityöt ja opettajan epäoikeudenmukainen tai kielteinen suhtautuminen ovat vieneet innon tekstiilitöihin.
Hyvää opettajaa kuvataan aineistossa sellaiseksi, joka innostaa ja kannustaa, on empaattinen ja kärsivällinen sekä rohkaiseva. Lisäksi hän antaa tytöille vapauksia käsitöiden valmistamiseen ja niiden parissa työskentelyyn. Hyvä opettaja mielletään nuoreksi ja ikävä opettaja vanhaksi – vaikka näin ei todellisuudessa olisikaan.”
Inhottavat käsityömuistot kulminoituvat siis yhtäältä tehtyihin tuotteisiin ja toisaalta opettajaan. Mukavat muistot taas johtuivat opettajan sallivasta asentesta, joka mahdollisti yksilöllisen ja omaa taitotasoa vastaavan työskentelyn.
Kun opettajankoulutuksessa kysytään, mikä käsityönopetuksessa mättää, syytä voisi siis usein lähteä hakemaan katsomalla peiliin… Opetussuunnitelma antaa täydet vapaudet mukaviin käsityötunteihin, olettaen, että koulutasolla ei mennä tekemään liian tarkkoja rajauksia.
Materiaalit ja/tai resurssipula vaikuttavat tietysti aina, mutta uskon, että luovuutta käyttämällä nekin ongelmat voidaan voittaa (tai edes vähentää niiden painoarvoa). Luovuushan on seikka, joka on ollut jo ennen vanhaan mukana ns. perinnekäsitöissäkin. Materiaaleja on jouduttu käyttämään hyvinkin taloudellisesti eikä valinnanvaraa ole juuri ollut, mutta luovuudesta ei ole tingitty.
Peruskoulun opetussuunnitelmassa käsityön osuuden ensimmäinen lause kuuluu näin: “Käsityön opetuksen tehtävänä on kehittää oppilaan käsityötaitoa niin, että hänen itsetuntonsa sen varassa kasvaa ja hän kokee iloa ja tyydytystä työstään.”
Seuraavassa kappaleessa jatketaan: “Opetus toteutetaan oppilaan kehitysvaihetta vastaavin aihepiirein kokeillen, tutkien ja keksien, edeten kohti kokonaisen käsityöprosessin hallintaa. Käsityön opetuksen tehtävänä on ohjata oppilasta suunnitelmalliseen, pitkäjänteiseen ja itsenäiseen työntekoon, kehittää luovuutta, esteettisiä, teknisiä ja fyysis-motorisia kykyjä, ongelmanratkaisutaitoja sekä ymmärrystä teknologian arkipäivän ilmiöistä.”
Olennaista on siis se, että käsityöprosessista jää hyvä mieli. Luovuus ja oma suunnittelu on keskeisessä roolissa käsityötunneilla. Opetussuunnitelmassa ollaan siis mielestäni oikeilla jäljillä. Mutta miten nämä hienot ajatukset näkyvät kentällä?
Käsityön opetus on käsittääkseni edelleenkin hyvin ”perinteistä”, opettajajohtoista tekemistä. Tee pannulappu, tee lapanen, tee yöpaita. Tässä on ohje/kaava, tässä kangas/lanka, tuolla kone/puikot. Kokonaisesta käsityöstä (eli että oppilas itse suunnittelee ja toteuttaa työnsä) ollaan kaukana, vaikka opetussuunnitelmaassakin siihen pyritään.
Kun oppilas saa itse suunnitella työhönsä edes pienen osan, motivaatio kasvaa, oppiminen helpottuu ja lopputulosta arvostetaan ihan eri tavalla kuin sitä iänikuista mollamaijakloonia. Mitä pienempi oppilas, sitä tarkemmin tehtävä täytyy tietysti rajata. Suunnittelun osuutta lisätään pikkuhiljaa. Ei ole tarkoituskaan vaatia lasta suunnittelemaan jotain tyhjästä vaan suunnittelu on ohjattua. Luova, kokonainen käsityö vaatii tietysti opettajalta enemmän ja on työläämpää, kun kaikki tekevät vähän erilaista tuotetta. Mutta toisaalta työtaakka helpottuu, kun oppilaat ovat motivoituneempia työn tekemiseen, jolloin esim. järjestyshäiriöt vähenevät. Oppilaalle tulee antaa mahdollisuus myös valita ja suunnitella oman taitotasonsa mukaisia töitä.
Olennaista oppilaan tai kenen tahansa käsityön tekijän motivaatiossa on tarve. Kuka innostuu tekemään jotain, jos sille ei ole mitään käyttöä tai funktiota? En minä ainakaan. Ei voi olettaa kaikkien poikien tarvitsevan saunakauhaa ja kaikkien tyttöjen mollamaijaa. Ei, vaikka sen suunnittelisi kuinka itse. Opettajan ajattelussa on tapahduttava muutos, on opittava ja uskallettava kuunnella oppilasta ja antaa mahdollisuus itseohjautuvuuteen. En tietenkään tarkoita, että oppilas saisi alkaa heti ensiöikseen tehdä esim. kirjoneulepaitaa. Mahdollisuuksia toisenlaiseen on kuitenkin oltava olemassa – siinä se opettajan ammattitaito punnitaan.
Mitä väliä sillä on, neulotko kouluaikanasi sukkia, jos kuitenkin neulot vaikka säärystimet tai vaikka koirallesi viitan? Tai opettelet edes oikean ja nurjan silmukan. Jos juuri sillä hetkellä, kun opettaja tyrkyttää sukkapuikkoja käteen, ei ole pienintäkään tarvetta villasukkaparille, tuskin suuresti innostut niitä neulomaan, vaikka saisit valita mitkä langat tahansa. Mutta kännykkäpussille voisi olla käyttöä. Mitä sitten jos kantapää jää sillä kertaa opettelematta, onhan sentään neulottu. Jää kuitenkin hyvä mieli ja muisto neulomisesta, sukkien tarve on ehkä ensi syksynä. Tehdään sitten se kantapää.
Itse, kun inspiroidun jostain, ajattelen usein tähän tapaan: ”Enpä ole tätä koskaan tehnyt tai edes nähnyt tehtävän, mutta kokeillaan ja katsotaan mikä tästä tulee. Kyllä työ tekijäänsä neuvoo. ” Tätä asennetta haluaisin viedä eteenpäin. Oppilaan pitäisi saada olla löytöretkeilijä käsitöiden maailmassa!
Average Rating: 4.9 out of 5 based on 176 user reviews.
